Brahmsin kaksi sellosonaattia tulevat säveltäjäuran vastakkaisilta laidoilta. E-molli-sonaatin draama on tummaa ja vakavaa ja brahmsilaisittain impulsiivista. F-duuri-sonaatissa tunneilmaisu on hienostuneempaa, barokkisten mallien mukaisesti etäisempääkin. Christian Poltéran Stradivarius-sello sytyttää molemmat teokset tunteikkaisiin liekkeihin: ylärekisteri kajahtaa kuin oopperatenorilla, mutta varsinainen voima ja paatos tulevat mureana soivasta alarekisteristä. Yleensä näissä sonaateissa saa pelätä, että sello-osuus jää tuhdin pianosatsin jalkoihin, mutta nyt tilanne on – osin äänityksen ansiosta – miltei päinvastoin. Ronald Brautigamin soittama Streicher-fortepianon (1868) kopio tarjoaa tavallista […]
Salasanan palautus
Palauta salasanasi
Salasana lähetetään sinulla sähköpostitse.