Sibeliuksen sinfonioiden levyttämisestä on tullut pitkälti ns. jäsentenvälinen eli suomalaisten kapellimestarien keskinäinen kisa, mutta säveltäjän viulukonserton pyrkii levyttämään yhä suurin osa kansainvälisistä viulistitähdistä, Tässä on vuorossa Marsick-Stradivariuksineen kanadalainen James Ehnes, jonka pitkään diskografiaan mahtuu lähes koko keskeinen konserttokirjallisuus.
Riskinä voisi tällaisessa tapauksessa olla geneerinen tulkinta, jossa Sibeliuksen persoonallinen teos niputettaisiin yhdeksi romanttiseksi viulukonsertoksi muiden jatkeeksi. Ehnes on aiemmin levyttänyt nimeään kantavan jousikvartetin primaksena Sibeliuksen Voces intimae -kvarteton, joten ehkä sieltä on avautunut näkymä säveltäjän sisäiseen maailmaan. Chandosin levylle on soitettu myös säveltäjän kaikki muut teokset viululle ja orkesterille, joista viulukonserttokin saa lisävalaistusta.
Ehnesin viulukonserttoon valitsemat aikamitat ovat nopeita, mutta eivät hätäisiä. Hän pystyy avausosan kiivaimmissakin mittelöissä vaalimaan sointinsa kvaliteettia ja etsaamaan sooloonsa hienoja yksityiskohtia. Edward Gardnerin johtamat Bergenin filharmonikot eivät arkaile suunvuoron saadessaan ja vuoropuhelu solistin kanssa on dramatisoitu huolella. Soolokadenssin Ehnes muotoilee kekseliäästi osaksi kokonaisuutta.
Chandosin monikanavaäänitys on tasapainoisempi kuin mikrofonien tukemalla Janine Jansenilla Klaus Mäkelän kanssa. Jansen on myös impulsiivisempi solisti, millä on hyvät ja huonot puolensa. Ehnes on enimmäkseen viileä viimeistelijä, jolla on teoksessa tarvittava kotkan katse. Itse en kaipaa hitaaseen osaan tämän enempää paatosta ja vibratoa, mutta ehkä osan loppu voisi seestyä vakuuttavammin. Finaali on suvereeni virtuoosinäytös, jossa draaman kaari huipentuu pelottomalla etunojalla.
Myös levyn pienempiin teoksiin on paneuduttu valppaudella, joka ei suo tilaa läpisoitolle. Humoreskeissa yhdistyy estradityylinen näyttävyys ja tarinankertojan seurallisuus. Kahdessa vakavassa kappaleessa op 71 soi harras paatos ja kahdessa serenadissa tavoitetaan kesäöiden mystiikka ja sisäiset mielenliikkeet. Myöhäinen viulusarja op. 117 ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä, ja sen finaali on piinkovassa taituruudessaan mainio loppukiihdytys levylle.
Antti Häyrynen
