Philip Glass (s. 1937) on jäänyt minimalistisäveltäjistä ehkä etäisimmäksi, ja on kuulijoita, jotka tulevat hänen hellittämättömistä ostinatoistaan ja murtosointukaruselleistaan huonovointisiksi. Pianolle sävelletyissä etydeissä Glassin tyyli esiintyy pelkistyneimmillään, mutta yllättäen myös lempeimmillään. Kaksikymmentä etydiä pianolle on jakaantunut kahteen kirjaan (1994, 2012), joista ensimmäistä hän on soittanut itse. Glass ei omankaan arvionsa mukaan ole taitava pianisti, joten ensimmäisen kirjan etydit eivät kilpaile esimerkiksi Ligetin samanaikaisten etydien kanssa demonisessa taituruudessa. Mutta nämä eivät ole perinteisiä soittoharjoituksia myöskään formaatiltaan, […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.
