Kesäfestivaaleilla on viime aikoina ollut tiukat paikat, kun Taiken rahoituspäätökset tulivat sangen myöhään ja ohjelmat on jouduttu viime hetkellä sopeuttamaan keskimäärin 20 prosentin valtiontukien leikkauksiin. Pahiten nämä leikkaukset iskevät festivaaleihin, joilla ei ole suuremman kaupungin tukea kompensoimassa menetyksiä. Se kyllä näkyy: tilaisuuksien määrää ja esiintyjäjoukkoa on jouduttu karsimaan, ja ohjelmistossa on vältelty riskejä. Silti festivaalikenttä on mukautumiskykyinen, ja näistäkin lähtökohdista on saatu aikaan kihisevän kiinnostava kesä, monin hyvin ideoin. Loputtomiin euroja ei kuitenkaan voi venyttää.
Alueellisen tasapuolisuuden kannalta leikkausten saksiminen on tuhoisaa. Monella syrjäisellä paikkakunnalla festivaali on vuoden ainoa kulttuuritapahtuma. On vastuutonta vähätellä leikkauksia niiden pienuudella, kuten hallituspuolueiden edustajat tekevät – pienille ne ovat suuria. Kyse on juuritason elinvoimasta, ja kulttuurin ravintoketjussa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos tapahtuma kuolee, sitä ei noin vain elvytetä. Kulttuuri voisi tuoda kuihtuvalle paikkakunnalle edes jonkinlaista elon merkkiä – mutta nähtävästi sellaisia ei edes haluta.
Veikkaan, että festivaalien elinvoiman – tai mahdollisen pudotuspelin – ratkaisee se, miten paljon paikallista liike-elämää saadaan tukijaksi. Lainsäädännön tasolla tarvitaan lisää porkkanoita sponsorointiin. On oikeustajun vastaista, että Savonlinnan Oopperajuhlien kaltainen kulttuuriaarre ajautuu yhä syvempiin talousvaikeuksiin osin siksi, että verottaja on kiristänyt linjauksiaan yritysten vieraanvaraisuudesta. Oopperajuhlat kattavat 80 prosenttia kuluistaan lipputuloilla – mikä on Euroopan oloissa poikkeuksellista. Eikö tällaisen omavaraisuuden tavoittelua pitäisi nimenomaan kannustaa, ei torpata?
Festivaalien tehtävänä on tuoda yleisölle jotain erityistä ja kuratoitua sekä avata ikkunoita kansainväliseen taide-elämään. Nämä tuuletusaukot uhkaavat kuitenkin sulkeutua talouden kiristyessä, mikä lisää suomalaisen kulttuurielämän nurkkakuntaisuutta ja nykyisen ilmapiirin näköalattomuutta. Kansainvälisyys ei ole yksisuuntaista: erilaisten verkostojen (kuten Creative Europe) kautta avautuu monenlaisia yhteistyömahdollisuuksia. Suomen festivaalit ja muut järjestäjät eivät ole vielä hyödyntäneet näitä mahdollisuuksia täysimääräisesti. Mutta sekin edellyttää toimivaa organisaatiota ja perusrahoitusta.
Kun katsoo kesän ohjelmia, Suomen luisuminen apatiaan ja maailmantilanteen yhä kiikkerämpi suunta eivät festivaaleilla juuri näy – vain paikoitellen. Tarjolla on enimmäkseen turvallista ja tasokasta perusantia. Siinä ei ole mitään pahaa: klassikot ravitsevat sielua. Mutta pitäisikö ärhäköityä enemmän ja herättää yhteiskunnallista keskustelua, kuten esimerkiksi tässä lehdessä esitelty & Espoon teatteri tekee? Ärhäköitymisen soisi ulottuvan myös kulttuurin edunvalvontaan. Ala kaipaa rivien yhdistämistä: useat kymmenet pienet ja hampaattomat järjestöt eivät muodosta sellaista joukkovoimaa, jolla olisi todellista vaikutusta.
