Savonlinnan oopperajuhlien ensi kesän ytimenä olevia Verdin Shakespare-oopperoita on runsaasti tarjolla DVD:nä, ja tuoreimmat julkaisut ovat Metropolitan Operan HD-lähestysten tallenteita. Macbeth ja Falstaff ovat Verdiä vastakohtaisimmillaan, verisen synkeänä ja elämän moninaisuutta ymmärtävänä ilotteluna. Kummastakin tarjotaan musiikillisesti tasokkaat ja maltillisesti modernisoidut esitykset.
Macbethin ohjauksesta vastasi entinen Lontoon Shakespeare Companyn johtaja Adrian Noble, joka on etäännyttänyt ajan ja paikan synkeäksi sisällissotien maisemaksi ja korostanut vallanhimon yleispätevyyttä. Metsä ja linna yhdistyvät lavastuksessa, ja aikaa määrittelevät kiväärit, autot ja puvut. Draama imee mukaansa, mutta Macbeth-ohjausten ikuisuusongelma eli noidat ovat jälleen kömpelöitä – kuin ompeluseuran tanttajoukko käsilaukkuineen.
Esityksen pääasia vuoden 2014 uusinnassa oli kuitenkin Anna Netrebkon esiintyminen ensimmäistä kertaa näin dramaattisen roolin kuin Lady Macbethin tulkkina. Hän tekee kauniin naishirviön iskevän kitkerästi mutta lyyristä ääntä prässäämättä. Ei hänessä kaikkea Ladyn demoniaa ole, mutta mikä määrätietoisuus, karisma ja vokaalinen hallinta!
Zujiko Lucic on Macbethinä helppo nakki vaimonsa manipuloitavaksi. Laaja nyanssiskaala tukee mielialan vaihteluja epäröinnistä hybrikseen ja hulluuteen. René Papen Banquo ja Joseph Callejan Macduff ovat luksusmiehityksiä, ja Fabio Luisi laittaa draaman liikkeelle myös orkesterissa.
Falstaffista Metissä pyöri pitkään Franco Zeffirellin naturalistinen versio, joka sekin on DVD:llä. Vuonna 2013 sen korvasi Robert Carsenin sarjakuvamainen ohjaus. Tapahtumat on siirretty 1950-luvun Lontooseen. Sodanjälkeisen brittiyhteiskunnan yhteys Shakespearen tarinaan on selvä: kyse on aateliston rappiosta, porvariston pyrkyryydestä, naisten aseman vahvistumisesta ja paikoin myös yhteiskuntaluokkien rajojen madaltumisesta.
Carsenin ohjauksessa on terävää sosiologista analyysiä ehkä hersyvän huumorin ja hyväntahtoisuuden kustannuksella. Miljööt vaihtelevat luksusravintolasta ja klubista räikeästi sisustettuun keittiöön ja talliin elävine, heinää ahmivine hevosineen. Karaktäärit on tarkasti piirretty, mutta vähän tv-sketsien makua kohtauksiin tulee. Aidosti shakespearelaiseen tunnelmaan päästään vasta lopun satumetsässä.
Falstaff on ensemble-ooppera, jossa kokonaisuus merkitsee enemmän kuin yksittäiset roolisuoritukset. James Levine palasi näissä esityksissä pitkän sairasloman jälkeen johtamaan erikoisvalmisteiselle tuolilleen. Rytmeissä ei ole sivaltavaa tarkkuutta, eikä ensemblejen yhtenäisyys aina ole aukotonta, mutta maestro tarjosi hengittävää ja vapautunutta musisointia tiukan konseptiohjauksen vastapainoksi. Ambrogio Maestri on aikamme suurimpia Falstaffiin osan esittäjiä, joka osasi pitää vokaalisin keinoin hahmon omanarvontunnon myös nöyryytettynä ja naurettaviin kokotrikoisiin puettuna.
Harri Kuusisaari
