On talouspolitiikasta mitä mieltä tahansa, hallituksen toteuttamat koulutusleikkaukset eivät varsinkaan yliopistojen osalta näyttäydy enää minään kestävyysvajeen kuromisena vaan sivistyksen alasajona. Viikate käy umpimähkään, kun rohkeutta arvopohjaisiin rakenteellisiin uudistuksiin ei ole. Kahden musiikkitieteen opettajan irtisanominen Helsingin yliopistossa on tietenkin vain pisara meressä, mutta senkin aiheuttama myrsky kertoo, miten haavoittuvaisia pienet yksiköt ovat. Säveltäjien Harri Vuoren ja Harri Suilamon opetustyö on koettu niin tärkeäksi osaksi laitoksen identiteettiä, että koko musiikkitieteen oppiaineelle on jo soiteltu kuolinkelloja ja vedetty mukaan suuri kansallinen perinne Paciuksineen.
Miksei musiikkitieteen pääaineopetusta voitaisi keskittää yhteen yliopistoon, jos nyt sekä Helsingissä, Turussa että Jyväskylässä sinnitellään? Väitöskirjoja riittää, sillä niistä laitokset saavat rahaa, mutta jos jopa taidemusiikin laadukkaiden perusopintojen järjestäminen on vaivalloista, niin huonolta näyttää. Taideyliopistoon päin vilkuilu ei ole tässä asiassa mikään ratkaisu. Kolumnistimme Olli Virtaperko esittää tässä lehdessä hyvät perustelut sille, miksi musiikkitiedettä tarvitaan osana akateemista yhteisöä.
Loppukevään toinen keskustelunaihe kumpusi säveltäjä Kalevi Ahon orkesteripäivillä pitämästä puheesta ja sitä seuranneista haastatteluista. Aho terästi teesejään poliitikkojen kulttuuriperinnön merkityksen tajun puutteesta ja hyvinvointiyhteiskunnan tuhoamisesta tarkoilla laskelmilla siitä, miten valtio on hukannut varojaan tai luopunut verotuloista – ja montako sataa vuotta orkesteri näillä rahoilla soittaisi. On ennenkin todisteltu, miten paljon taidetta saisi yhden hävittäjän hinnalla, ja tässä retoriikassa on populistisuuden vaara. Jokainen edunvalvoja voi perustella tarpeitaan vastaavasti. Rikkaiden kimppuun on aina helppo käydä, mutta globaalissa taloudessa pääoma hakeutuu parhaan tuoton perään.
Mutta kyllä Aho oikeassa siinä on, että politiikassa on aina perimmiltään kyse arvovalinnoista. Koulutusleikkaukset antavat niistä ruman kuvan. Humanistisiakin aloja tarvitaan, sillä erilaisten kulttuurien ymmärtäminen on oleellista globaalissa maailmassa. Sivistyksestä kumpuava suvaitsevaisuus on demokratian edellytyksiä, kuten Sixten Korkman sanoo. Muiden säveltäjien soisi seuraavan Ahon esimerkkiä yhteiskunnallisina keskustelijoina.
Festivaaleilla on hyvät mahdollisuudet osallistua sisältönsä avulla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tässä lehdessä esiteltävä Dresdenin musiikkijuhla yrittää asettautua kaupungin rasistista liikehdintää vastaan. Suurista eurooppalaisista festivaaleista Holland Festival on kuratoinnin taidoissaan kärkeä, ja tänä vuonna se pohtii mm. eurooppalaista identiteettiä ja antaa syyrialaiselle arabimusiikin orkesterille mahdollisuuden kokoontua uudelleen, kun sen jäsenet joutuivat pakenemaan maasta.
Taiteen mahdollisuuksia keskinäisen ymmärryksen välineenä ei kannata aliarvioida. Saarnata ei tarvitse – riittää, kun antaa fiksulla tavalla asioiden kohdata ja löytää taiteelle konteksteja. Suomessa Pekka Kuusiston Meidän festivaali on pitänyt kärkisijaa ideoinnin rikkaudessa. Hauskaa, että nyt on saatu myös uusi, feminismistä ponnahtava festivaali, Hämeenlinnassa järjestettävä Kokonainen. Sillä on näkökulmansa puolesta paljon mahdollisuuksia, jos ne osataan käyttää oikein. Onnea matkaan!
