Vuoden loppuhetket ovat juuri oikeaa aikaa elää teknologiauskossa. Sosiaalisen median musiikkiaiheiset aktiivikäyttäjät ovat kuluneen vuoden aikana ottaneet uusia alustoja viestimiseen. Yksi niistä on ehdottomasti Periscope, joka on suoraa videointia tarjoava mobiilisovellus. Sen murroksesta voi povata vasta alkusoittoa konserttien välittämisen tulevaisuudelle.
Kuten edellisessä kirjoituksessani vihjasin, ei somen käyttö esimerkiksi Twitterin muodossa ole mullistanut suomalaista klassisen musiikin alaa. Harvalla on myöskään sellaista sanottavaa ja näytettävää, joka olisi omimmillaan Snapchat-sovelluksessa. Äkkiseltään sen toiminta-ajatus, jossa sisältö katoaa viimeistään vuorokaudessa, on klassiselle musiikille melko perverssi. Kysymys kuuluukin: kulkeeko ala sittenkin kehityksen mukana ja suostuuko se rakentamaan itsensä uudelleen, edes marginaalireunoissaan?
Vastauksia on otollista hakea esimerkiksi keskiviikkona 30. joulukuuta, kun Tölöläb-yhtye lähettää konserttinsa Periscopessa. Skooppaaminen on toden totta vasta murtautumassa kotimaiseen musiikkiin. Vahvoihin koomikon taitoihinsa luottava Iiro Rantala on yksi harvoista ja edes vähän kiinnostavista nimistä, jotka ovat tarttuneet tähän välineeseen. Iiro on todellakin irti päästessään nyt puhumaan täysin sensuroimattomana. Moni kiroaa jo ylipäänsä sitä, että julkaisukynnys on tästä maailmasta kadonnut. On totta, että umpinarsistinen kolmen euron julkisuuskulttuuri puskee sivistyneillekin elämänaloille, mutta suuntauksessa on nähtävä myös mahdollisuuksia.
On kiehtovaa ajatella, miltä suoran lähettämisen tulevaisuus voisi näyttää konserttien ja niiden oheistoiminnan osalta. Nyt on helppo vielä hymähdellä ennen kaikkea heikolle äänenlaadulle, jota kuluttajalaitteiden ei-ammattimaiseen äänittämiseen suunnitellut mikrofonit tarjoavat.
Tölöläbin tyylisen artistin kohdalla on kuitenkin täysin epäolennaista, ovatko takakaiut tai valaisuarvot prikulleen kunnossa. Puupuhallinperinnettä ja elektronista tanssimusiikkia yhdistelevä helsinkiläisnelikko on jo lähtökohdiltaan digitaalinen yhtye. Ai niin, ehdin jo epäonnistua, kun jouduin kirjoittamaan auki digitaalisuuden. Jotenkin se kuulostaa niin vuodelta 2015.
Jos pienillä toimijoilla alkaa olla varaa 360-asteisiin virtuaalikameroihin, konserttien suoratoistosta tulee varsinainen elämys, kun se yhdistetään aivan nurkan takaa läpilyöviin katselulaitteisiin (etunenässä Google Glass). Hyvin sijoiteltu stereomikrofonipari kelpaa äänen kaappaamiseen tyydyttävästi, jos suoratoistossa on käytettävissä vähänkin suurempia tiedonsiirtonopeuksia.
Teknologisen toimintaympäristön osalta ”jos ja jos” korvautuu helposti sanalla ”kun”. Toinen asia on musiikin ja siitä tiedottamisen tarve ja mielekkyys. Miksi en vain kävele konserttisaliin, kuten tähänkin asti? Esiintyminen fyysisesti jaetussa tilassa sekä puhumisen jättäminen sanankäytön ammattilaisille ovat valintoja, joita ei tarvitse jatkossakaan hävetä. Tästä mallista saavat ja tulevat jatkossakin saamaan elantonsa ne harvat muusikot ja (superharvinaiset!) musiikkitoimittajat, jotka eivät joudu myymään osaamistaan yrittäjinä.
Mietitäänpä tilanne, jossa julkista rahaa ei riitä pyörittämään varsinkaan orkesterijärjestelmää, jossa toiminnoiltaan varsin päällekkäiset kivireet soittavat hupeneville kantayleisöilleen. Moni on jo sanonut, että tarvitaan korvaavaa kiertuetoimintaa. Kyllä. Entä mitä muuta? Musiikille on totuttu pystyttämään taloja, joihin taiteilija ja yleisö sukeltavat sisään yhteisellä kellonlyömällä. Pyhä toimitus on siirrettävissä helposti omaankin olohuoneeseen. Hetkeen sidottu kokemus saa uuden elämän, kun potentiaalinen yleisö voi tulla artistin luo lähetyksen kautta. Lisäksi suoran elämyksen kiinnostusarvo on paljon suurempi verrattuna niin sanottuun on demand -katseluun.
On ihme, jos uudet toimijat eivät jossain vaiheessa tartu mahdollisuuteen välittää tilaajamaksullisia lähetyksiä. Tarvitaanko tähän kaikkeen enää varsinaista mediaorganisaatiota? Esimerkiksi Anssi Kela on itse media, jos hän saa hiljaisena tiistai-iltana 17 000 suomalaista Facebook-nimisen kaupallisen tv-kanavan ääreen. Miksei sama tapahtuisi klassisessa musiikissa – pienemmillä mutta varsin sitoutuneilla kuluttajaryhmillä? Se takakaiun kuulumattomuus omassa olohuoneessa voidaan poistaa ensimmäisenä esteiden listalta. Laitteita saa kaupasta, ja alahan on tunnettu ostovoimaisesta yleisöstään. Perinteisesti.
Tatu Tamminen
Twitter: @TatuTamminen
