Kirsi Saurén: Sulkasatoa. Oopperahullun päiväkirja. Aarni kustannus 2016. 138 s.
Olen aina suhtautunut skeptisesti blogiteksteistä koottuihin teoksiin. Kuten monien muiden blogeista alkunsa saaneiden kirjojen kohdalla, myös Staditintti kirjoituksineen toimii oivallisesti verkossa, mutta menettää terävyyttään pakotettuna kirjan tiiviiseen ja suljettuun muotoon.
Blogin mukaisesti myös kirja tarkastelee oopperaa ammattikunnan ulkopuolelta ja antaa äänen henkilölle, joka ”ei kuulu sisäpiiriin”. Tekstit on jaettu kolmeen osioon vuodenaikojen mukaan. Lopussa on lyhyet teostiedot jokaisesta kirjassa käsitellystä oopperasta sekä kirjallisuuslista.
Tekstit ovat helppo- ja nopealukuisia, osin viihdyttäviä. Viihdyttävyys perustuu kirjoittajan nokkelaan ja taiturimaiseen sanankäyttöön sekä omaehtoiseen asenteeseen. Nenä on ”päässä möllöttävä keuhkojen kirsikka”, Puccinin nuotit ”puhdistavat jokaisen nikaman kivuista, tulehduksista ja kulumista”. Kieli-ilottelua lukee mielellään.
Kirjoittaja tiivistää teoksensa agendan selkeästi ja ytimekkäästi: ”Haluan kirkastaa, että minä en todellakaan osaa enkä halua arvioida lauleloita musiikin ammattilaisen otetta jäljitellen, koska lähestymistapani on subjektiivinen oopperahullun kuluttajan kokemus.”
Korostettu subjektiivisuus luo tekstille kuitenkin omat velvoitteet. Kokoelman ongelmaksi muodostuu uupuva substanssi: höyhenet ovat nätisti paikoillaan, mutta niiden alta ei tahdo löytyä syvempää merkitystä. Lähes jokainen teksti sisältää hehkutusta, joka ei kohdistu mihinkään muuhun kuin siihen, että ”ooppera on niin ihanaa”. Se ei ihan riitä, jos tarkoituksena on kirjoittaa kirja.
Ooppera on ennen kaikkea performanssitaidetta, mutta teoksen esimerkkioopperat on pitkälti irrotettu kontekstistaan ja tapahtumatilanteestaan. Oopperankävijän on mahdollista päätellä, mistä produktiosta on milloinkin kyse, mutta viime vuosina Kansallisoopperan kaukaa kiertäneen on mahdotonta tietää, mistä milloinkin puhutaan. Tekstien ohessa täytyisi ehdottomasti olla teostiedot; ooppera on niin paljon muutakin kun säveltäjän ja teoksen nimi. Juuri tällainen kiinnittymättömyys koituu teoksen suurimmaksi heikkoudeksi.
Tekstien ja kirjoittajan draivi saa polttoaineensa vanhasta vastakkainasettelusta ammattilaisen ja amatöörin sekä asiantuntijan ja harrastajan välillä. Kirjoittaja haraa vanhoja rakenteita ja asenteita vastaan, mutta kiinnittymättömällä tunteilulla hän tulee ennemmin vahvistaneeksi kuin etsineeksi rakentavia ratkaisuja tiukalle kahtiajaolle.
Kokoelman hienointa antia ovat sanankäytön lisäksi muutamat analyysiin uppoutuvat esseet, kuten Claude Debussyn Pelléas et Mélisandea käsittelevä ”Perspektiivinne on vinossa”. Monet tekstit tuntuvat jääneen laajempien esseiden alkukappaleiksi: juttu loppuu ja aihe vaihtuu heti, kun päästään vauhtiin. Näin ollen moni kirjoitus typistyy lähinnä tyylitellyksi juoniselostukseksi.
Marissa Mehr
