Martti Turtola: Rakastan Sibeliusta ja muita musiikillisia tunnustuksia. Tammi 2015, 354 s.
Musiikista kirjoittavat pääasiassa alan ammattilaiset, mutta taidemusiikki lienee tarkoitettu laajemmalle piirille. Siksi on tervetullutta, että sotahistorioitsijana parhaiten tunnettu Martti Turtola on päässyt painetussa asussa tunnustamaan rakkautensa Sibeliukseen ja muistelemaan menneiden vuosien konserttielämää.
Kulttuurihistorioitsijana Turtola julistautuu Gestapon murhaaman Egon Friedellin (1878-1938) kaltaiseksi diletantiksi. Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian vahva vaikutus perustui hänen avarakatseisuuteensa ja ennakkoluulottomaan ”laatikon ulkopuolella” -ajatteluun.
Turtolan Sibelius-herätys sijoittuu 1960-luvulle säveltäjän 100-vuotisjuhlien tiimoille. Innostus Sibeliuksen musiikkiin tuntuu olevan vahvasti myös sitoutumista hänen henkilöönsä, ja Tawaststjernan biografia on näytellyt siinä Turtolallakin suurta osaa. Rakkautta Sibeliukseen tunnustetaan Suomessa etupäässä tiedollisesti, käymällä läpi arkistolähteitä, kirjallisuutta ja levytyksiä.
Turtola lähestyy kohdettaan usein tunteella, joka johtaa välillä jyrkkiin johtopäätöksiin. Harold E. Johnsonin paikoin kriittistä Sibelius-kirjaa (1960) hän luonnehtii sairaan mielen tuotteeksi.
Sibelius sekä kestää että tarvitsee kritiikkiä, mutta ehkä perspektiivi on viime vuosina vinoutunut, kun aiemmin vaietut alkoholismit ja perheriidat ovat vallanneet etualan. Sama koskee vähän Sibeliuksen musiikkiakin, kun arkistosta löydetty nuottiharjoitelma on uutinen, sinfoniat taas enemmänkin vanhan kertausta. Historioitsijana Turtola taistelee unohtamista ja yhden totuuden menneisyyskuvaa vastaan.
Turtolan kirja on myös omaelämäkertaa. Nuorta, taidemusiikista kiinnostunutta historianopiskelijaa voitiin 1960-luvulla pitää kummajaisena maassa, jossa sivistyksellä on akateemisissakin piireissä ymmärretty lähinnä lukeneisuutta. Rajaukset eivät ole olleet paljon mairittelevampia musiikkipiireissä. Turtola suomii jälkimmäisiä esimerkiksi Väinö Raition, Helvi Leiviskän, Tauno Pylkkäsen, Ahti Sonnisen, Taneli ja Ilkka Kuusiston ja Kalervo Tuukkasen unohtamisesta. Myös Sibeliuksen opettajat, Karl Goldmark ja Robert Fuchs, ansaitsisivat Turtolan mielestä laajemman levikin.
Oma lukunsa on tamperelainen, ukrainalaissyntyinen Fridrich Bruk, joka on kahdenteentoista sinfoniaansa ”Turtolan tähti” ikuistanut Martti Turtolan kirjassaan ’Kyllä täällä kaatuakin voidaan’ kuvaaman setänsä Jussi Turtolan kohtalon jatkosodassa. Historialla ja musiikilla voi olla monin tavoin hedelmällinen yhteys.
Kirjan antoisimmat jaksot kertovat Turtolan Sibeliuksen kouluvuosiin liittyvistä tutkimuksista Hämeenlinnassa. Hän julkaisee säveltäjän suomenkielisen ylioppilasaineen Kustaa II Aadolfista ja esittää säveltäjän läpäisseen kirjoitukset lunttaamalla matematiikassa apunaan Kustaa Turtola, kirjoittajan isoisä. No, Hämeenlinnan lyseon viereisessä puistossa on tilaa vielä toisellekin patsaalle.
Turtolan tunnustukset vaihtelevat oppineesta objektiivisuudesta subjektiiviseen muisteluun lähes riehakkaalla tiheydellä. Virheitäkin on joukkoon jäänyt: Benjamin Brittenin laulajakumppani oli Peter Pears, ei Pearce; Ralph Vaughan Williams ei omistanut Sibeliukselle raivokasta neljättä sinfoniaansa, vaan lyyrisen viidennen. Diletantteja kun ollaan, olisi nimilistoja ja konserttitietojen luetteloita voinut olla vähemmän ja vapaata musiikillisten elämysten kuvailua enemmän.
Antti Häyrynen
