Kolumnistimme, säveltäjä Jüri Reinvere pohtii tässä lehdessä Saksan viimeaikaista trendiä ”elävöittää” ja legitimoida klassiset konsertit ymppäämällä niihin jotain aivan muuta kuin musiikkia. Ilmiö tuskin on vielä kovin paha Suomessa, mutta kyllä populaarikulttuurin mallein toimiva markkinointi jäytää arvoja kaikkialla. Musiikki ei yksin riitä, vaan se täytyy paketoida jollakin kivemmalla ja kadunmiestä kiinnostavalla. Elitismin pelko näkyy anteeksi pyytelevänä asenteena taiteentekoon: ehei, emme me ole vaikeita emmekä ikäviä vaan ihan hauskoja ja tavallisia heppuja – tervetuloa viihtymään.
Asia ei ole mustavalkoinen, sillä konserttikulttuuri muuttuu – ja sen on syytäkin muuttua. Entisaikojen tärkeilyä ja jäykistelyä tuskin kukaan haluaa takaisin. Konsertti ole kirkonmeno vaan sosiaalinen tapahtuma, jossa myös vuorovaikutuksella on sijansa. Silti aina tärkeintä on sisällön välittyminen mahdollisimman koskettavana. Joskus se voi tarkoittaa häiriöttömän keskittymisen ilmapiiriä, joskus taas vapauttavien ja assosioivien elementtien mukaan ottoa – kunhan itse esitys ja sen kommunikoivuus säilyvät pääasiana.
Vaikka musiikki kiinnostaisi, vieroksuttaako muu yleisö?
Moni tulee konserttiin rauhoittumaan. Jos salissa soi Brucknerin sinfonia, on aivan turha lähteä mistään muusta kuin ulkopuolisen maailman pois sulkemisesta ja sisäisen avaamisesta. Siinä vain kuunnellaan tunti staattisia blokkeja, hurskaita koraaleja ja katedraalin rakentelua – ja tullaan salista mieli puhdistautuneena ja ajan pysähtymisen ihmeen kokeneena. Ehkä tässä epätrendikkyydessä onkin klassisen musiikin tarjoama vaihtoehto. Miksi ihmiset tulisivat konserttiin jatkamaan samaa arkea, jota heille syötetään joka tuutista?
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kynnyksiä voisi alentaa. Konserteissa puhuminen vaatii innostajan taitoja – missä ovat nykyajan Leonard Bernsteinit? Digitaalitekniikka antaa loputtomiin mahdollisuuksia taiteidenvälisiin keskusteluihin, jotka voivat nostaa konsertin potenssiin x – mutta jälleen: siinä vaaditaan samanlaista laatutietoutta kuin musiikin tekemisessäkin. Klassisen musiikin viemisestä taidehalleihin ja klubeille on Keski-Euroopasta hyviä kokemuksia, ja myös Helsingissä uuden G Livelabin voi toivottaa tervetulleeksi.
Entä se nuori yleisö? Miten edes musiikin opiskelijat saisi käymään konserteissa? Äskettäin kuulin Tapiola Sinfoniettan konsertissa niin huikeaa ja stimuloivaa pianismia kuin kuvitella saattaa Alexander Melnikovin urakoidessa Brahmsia, mutten nähnyt salissa yhtäkään pianistia. Tässä on ongelma, jonka ratkominen edellyttää musiikinopetukselta vakavaa itsetutkiskelua, mutta nuoriin täytyy panostaa muutenkin. Vaikka musiikki kiinnostaisi, vieroksuttaako muu yleisö, joka on suurelta osin kaksi sukupolvea vanhempaa?
Nuorille pitäisi järjestää omia, enemmän klubihenkisiä konsertteja, jotka kestävät runsaan tunnin ilman väliaikaa ja sisältävät Bernstein-henkistä valistusta, visualisointia, tekijöiden tapaamisia ja yhdessäoloa – kaikki korkeimmalla laatutasolla. Taidelaitokset luottavat liikaa sinänsä hyvää tarkoittaviin kasvatusprojekteihin mutta unohtavat sen tärkeän siirtymävaiheen, kun motivaation konserttiin lähtöön tulisi tulla itseltä.
