Itävaltalainen Martin Grubinger on lyömäsoittimien tähti, yhtä aikaa alkukantainen shamaani, moderni showmies että syvällinen musiikillinen ilmaisija. Hän kykenee kokonaisvaltaisilla esityksillään tavoittamaan ihmisiä yli musiikkityylien lokerojen.
Salaisuus on paitsi soiton virtuositeetissa ja vauhdikkuudessa myös halussa kommunikoida ihmisten kanssa. Hänellä on Saksassa mm. oma tv-show. Avoimuus ja positiivisuus välittyy myös hänen esityksissään, jotka ovat paitsi musiikillisia niin myös visuaalisia elämyksiä.
Hyvin harvoin Helsingin Musiikkitalon yleisö on noussut seisomaan normaaleissa orkesterikonserteissa. Edellinen kerta taisi olla Lang Lang, ja nyt Grubinger, joka esitti RSO:n solistina Kalevi Ahon lyömäsoitinkonserton Sieidi. Yhteys ei olekaan sattumaa: taiteilijoissa on jotain samaa vilpitöntä innostusta, joka näkyy ja kuuluu. Grubinger nosti yleisön adrenaliinia sekä tulkintojensa fyysisyydellä että transsendentaalisuudella.
Ahon teoksessa runsas lyömäsoitinarsenaali on sijoitettu orkesterin eteen. Se alkaa kahdella käsirummulla, joista siirrytään kalvosoittimiin, viiteen tom-tomiin ja pikkurumpuun, Matka jatkuu puisiin lyömäsoittimiin, marimbaan sekä puu- ja temppeliblokkeihin. Lopulta solisti päätyy metallisiin lyömäsoittimiin, vibrafoniin ja tam-tamiin. Tästä kierros kääntyy takaperin ja päättyy taas yksinkertaisen dujembeln hiljaiseen kopinaan.
Eri soittimet jaksottavat teoksen luontevasti eri karaktääreihin, ja alusta asti siinä on myös tilataideteoksen tuntua. Grubingerin matka soittimiston läpi ja takaisin tuntuu ritualistiselta, ja sitä tehostaa se, että orkesterin kolme lyömäsoittajaa on sijoitettu taakse ja sivuille. Heidän osuutensa on merkittävä kaikuina, täydentäjinä ja keskustelijoina.
Teos sai kantaesityksensä Lontoossa, mutta alusta asti tilaajiin kuului myös Luosto Classic –festivaali. Siellä esitys sijoittui Luoston tunturin juurelle. Saamelaisuus on ollut selvästikin Ahon innoittajana monella tasolla. Teoksen nimi Sieidi viittaa muinaisten metsäsaamelaisten kulttipaikkaan, jonka keskuksena oli muodoltaan poikkeava kivi.
Shamanistinen tunnelma hallitsee teosta, eikä se synny vain lyömäsoittimien paukkeesta vaan myös koko orkesterin motiivi- ja sointimaailman luonnonläheisyydestä ja toiston rituaalisesta vaikutuksesta. Missään vaiheessa ei silti ole kyse primitiivis-eksoottisesta lumeesta, vaan teos muodostaa Stravinskyn Kevätuhrin tapaan itsenäisen draaman.
Alku on kuin shamaanin hiljainen kutsu, joka herkistää kuuntelemaan rytmin ja äänen olemusta. Sitten päästään kunnon rytmiorgioihin Grubingerin taiteillessa kapuloillaan kuin rock-rumpali. Marimba-vaiheessa teos on melodisesti ja soinnillisesti rikkaimmillaan solistin maanitellessa kuulijoita sensuellein värein, ja vibrafoni vie lasi- tai vesimäisesti välkkyviin maisemiin. Tam-tamin kadenssi on teoksen pysäyttävä käännekohta.
Teoksessa on vauhtia ja tapahtumaa niin, ettei mielenkiinto herpaannu hetkeksikään. Se panee mielikuvituksen liikkeelle: se voi kokea seikkailuna alkukantaisten olioiden ihmemaassa mutta yhtä lailla puhtaasti musiikillis-henkisenä matkana.
Gustavo Gimenon johtama RSO oli täysin Grubingerin performanssin tasalla. He reagoivat valppaasti ja täydensivät vangitsevan tunnelman.
Konsertti alkoi Charles Ivesin teoksella Central park in the dark, jossa Gimeno korosti luonnon hiljaisuuden ja villien urbaanien irtiottojen vastakohtaisuutta. Lopuksi hän johti Dvorakin sinfonian ”Uudesta maailmasta” ryhdikkäästä ja vetävin tempoin.
Harri Kuusisaari
