Helsingin kaupunginorkesterin kaudella on selvä Ranska-fokus, mutta hieman huomaamattomammin yhtä suurella volyymilla sitä hallitsevat venäläiset säveltäjät Tshaikovskista Stravinskiin. Molemmat juonteet olivat läsnä perjantaikonsertissa, jossa päädyttiin Rahmaninovista Musorgskin kautta Messiaeniin. Väliin sujahti Barberin Adagio. Mikään sillisalaatti ei silti ollut kyseessä vaan vaikuttavan tunnepitoinen nousu kuoleman synkkyydestä rauhaan ja ikuisuuteen. Teemallisuus on hieno tapa hakea vaihtelua perinteiseen ohjelmakaavaan. Kun teokset kytkeytyvät toisiinsa, tässä konsertissa vielä erityisen vahvaksi jatkumoksi, erilliset sävellykset kasvavat ja saavat uutta merkityksellisyyttä. Esimerkiksi alkusoittona Barber-hitti olisi ollut banaali, mutta nyt toimiessaan siltana Modest Musorgskin Kuoleman laulujen ja tanssien kalmanhuurujen ja Olivier Messiaenin taivaallisen hurmion välillä se sai uudenlaista koskettavuutta.
Sergei Rahmaninovin Kuolleiden saari -sävelruno oli väkevä aloitus. Sveitsiläissymbolisti Arnold Böcklinin maalaussarja on toiminut lukuisten sinfonisten runojen inspiraationlähteenä, joskin Rahmaninovin kipinänä toimi mustavalkovalokuva. Hänen musiikissaan raskaat aallot loiskuvat ja kuoleman lautturi kuljettaa kyytiläisiään vääjäämättömästi kohti viimeistä leposijaa. ”] Säveltäjä pettyi nähdessään oikean teoksen, ehkä siksi, että verraten valoisissa väreissään se on tulkittavissa eräänlaiseksi Avaloniksi, rauhan saareksi. Rahmaninovin sävellyksessä taas korostuu manalan virran uhkaava henki, kuolevaisuus, jota ei voi paeta.
Helsingin kaupunginorkesteri aaltoili täynnä katkeraa intensiteettiä. Tumman veden liike jatkui piinaavan melankolisena halki teoksen antaen välillä sijaa impressiomaisille muistoille. Kohtalokkaan venematkan lukuisat huipennukset soivat pakahduttavasti.
Kalevi Aho sovitti 1980-luvulla Musorgskin Kuoleman lauluja ja tansseja -sarjan bassolle ja orkesterille. Mika Kareksen uljaan, kultivoituneen äänen kertomana näitä kauhutarinamaisia vinjettejä oli nautittavan hyytävä kuunnella. Kansanomaisissa tarinoissa kohdataan se perinteinen luurankohahmoinen Kuolema, joka tuudittaa lapsen ikiuneen, viettelee viimeiseen tanssiin ja kokoaa sotatantereelle jääneet. Ahon orkesterisovitus herkutteli tarinoiden sävyttämisellä, mutta liedien orkestroimisen tyypillinen ongelma on pinnan alla kytevän sisällön liiallinen aukikirjoittaminen. Orkesterista tuli taustapinta, ja lied-pianon kumppanuus menetettiin. Haasteena oli myös amerikkalaiskapellimestari Robert Spanon jähmeä johtaminen: alkuvoimaiset tanssirytmit ja kansanomaiset melodiat jäivät tahmeiksi. Myös balanssissa oli ongelmia.
Barberin koskettavasti valittavissa melodioissa HKO helli korvia traagisen vereslihaisella mutta valoisalla jousisoinnilla. Samaa kvaliteettia ei aivan saavutettu Messiaenin varhaisteoksessa L’Ascension (Taivaaseenastuminen), joka tunnetaan paremmin urkuversiona. Läpi illan Spano korosti tasaisia, kiinteitä pintoja, muttei juurikaan tuonut esiin detaljeja. Messiaenin pelkistetyn geometriset sointupilarit liikkuivat hohtavina mutta melko tasapaksuina. Yksinkertaisuus on kieltämättä teoksen ydin: se on säveltäjän keino luoda meditatiivisuutta, josta kielii teoksen alaotsikko ”Neljä sinfonista meditaatiota orkesterille”. Sävellys on hyvä esimerkki Messiaenin varhaiskauden katolisesta mystiikasta, loputtomien sointukulkujen transsendentaalisesta auvosta. Nyt pyhyyden magiaa vain jäi puuttumaan.
Susanna Mälkki on ohjelmoinut HKO:n kaudelle kolme Messiaenin teosta, joista L’Ascension edusti nuoruuden aikaa ja syyskuussa kuultu Et exspecto resurrectionem mortuorum myöhäistä kautta. Yksi Messiaenin omaperäisimmistä suurteoksista, uran keskivaiheille sijoittuva Turangalîla-sinfonia kuullaan Mälkin johtamana maaliskuussa.
Auli Särkiö
Musiikkitalo 2.12. klo 19
Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Robert Spano
Mika Kares, basso
Rahmaninov, Musorgski, Barber, Messiaen
Istumapaikka: N-katsomo permannon keskiosassa
