Jazzpolkuja, osa 4: Kunnianosoituksia klassisille mestareille

 

© CHRIS-TOMAS KONIECZNY

Aki Rissanen sai trionsa liitämään Euroopan markkinoilla. Klassisesta musiikista laajalti ammentavan pianistin läpimurto vaati vahvaa priorisointia.

 

Aki Rissanen (s. 1980) kuuluu niihin harvoihin suomalaisiin jazzmuusikoihin, jotka kiertävät yhtä paljon – elleivät enemmänkin – ulkomailla kuin kotimaassa. Hänen johtamansa pianotrio sai kansainvälistä huomiota jo kahdella ensimmäisellä levyllä Amorandom (2016) ja Another North (2017). Viime vuonna julkaistu Art in Motion vahvisti asemaa.

”Trion kanssa olemme määrätietoisesti panostaneet ulkomaille. Jäin muutamista bändeistä pois ja tein vain vähän keikkoja rivisoittajana. Muiden musiikkia en ole viime vuosina siis soittanut lähes ollenkaan”, Rissanen kertoo.   

Pianotrion yleisyys kokoonpanona tekee kansainvälisestä läpimurrosta vaikeaa. Rissasen valttikorttina ovatkin olleet sävellykset, jotka eivät kuulosta kovinkaan paljon perinteiseltä jazzilta, mutta lainaavat sen sijaan esimerkiksi konemusiikista ja ennen kaikkea klassisen musiikin puolelta. Art in Motionilta löytyvät versiot Carlo Gesualdon madrigaalista Moro lasso al mio duolo ja Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksen osasta Melancholy. Aiemmilla albumeilla ovat osansa saaneet muun muassa Ligeti, Skrjabin ja Federico Mompou.

”Klassinen musiikki on ollut minulla läsnä aarrearkkuna koko ajan. Olen ’varastanut’ sieltä myös omaan improvisaatiooni niin paljon kuin olen kehdannut. Jos olenkin jäänyt kiinni, niin olkoon se kunnianosoitus näille klassisille mestareille”, Rissanen tunnustaa. Hän on sovituksillaan halunnut myös tuoda idoleitaan julki. ”Ne kappaleet ovat jääneet ajan saatossa mieleen pyörimään ja olleet niin hienoja, ettei ole tehnyt mieli vain lainailla, vaan antaa kunnia säveltäjille.”

Trion basistin Antti Lötjösen ja rumpalin Teppo Mäkysen kädenjälki kuuluu vahvasti soivassa lopputuloksessa. ”Jokaisen soittajan omat musiikilliset mieltymykset tulevat esiin. Jätämme toisillemme paljon tilaa. Tepon soitossa monet asiat viittaavat konemusiikkiin ja sieltä tulevaan rytmiseen minimalismiin: yksi ääni sinne tänne voi luoda mielettömän tehon. Myös Antti on mieltynyt juurevaan yhteissoittoon, eikä ketään meistä ei oikein viehätä tekniikalla briljeeraaminen.”

Aki Rissasen trioon kuuluvat myös basisti Antti Lötjönen ja rumpali Teppo Mäkynen. © Dave Stapleton

Jazzia vaiko jotain muuta

Klassisen musiikin – varsinkaan renessanssin tai nykymusiikin – versiointi ei ole valtavirtaa jazzmaailmassa, ja Rissanen onkin saanut kuulla paljon vertauksia amerikkalaiseen Brad Mehldauhun; molemmilla on taustallaan myös klassisen pianon opintoja.

”Aloitin pianonsoiton 7-vuotiaana, ja pian tie vei Kuopion konservatorioon, jossa soitin 19-vuotiaaksi asti Markku Hyvärisen opetuksessa. Hän ei vaatinut puristista ilmaisua, vaan antoi improvisoida ja soittaa omalla tavallani”, Rissanen kiittää. 17-vuotiaana hän alkoi soittaa jazzia klarinetisti-saksofonisti Rauno Tikkasen yhtyeessä, ja kutsuu sitä ”kullanarvoiseksi lähtölaukaukseksi”.

”Opin suoraan käytännön kautta, matkimalla, keikkailemalla ja kuuntelemalla. Pääsin sitä kautta jazzista jyvälle, ikään kuin takaoven kautta”, Rissanen kuvailee. Ydinasiat täydentyivät opinnoissa Stadialla, Sibelius-Akatemiassa ja Pariisin konservatoriossa. ”Halusin soittaa ja improvisoida, joten reitti oli täysin luonnollinen – ainakin Suomessa. Jukkis Uotilan opetukset jazzrytmiikasta ja bebop-kielestä olivat elintärkeitä.”

Mikä trion modernissa musiikissa pohjimmiltaan on jazzin afroamerikkalaista perinnettä? ”Silloin tällöin olen miettinyt jazz-nimikettä ja mitä se minulle tarkoittaa. Tiedän, että se väistämättä on jotain muuta 2020-luvulla kuin 1940-luvulla, koska maailma ja jazzmusiikin piirit ovat muuttuneet. Trion musiikissa jazzvaikutteet ovat välillä niin taustalla, etten kunnioituksesta jazzin alkulähteisiin ja keksijöihin edes haluaisi kutsua musiikkiamme jazziksi. Yhteinen harmonian käsittely, rytminen kommunikaatio ja fraseeraus ovat kuitenkin jazz-perinteestä peräisin, vaikkei se ole aina ilmeistä.”

 

Soolopianolevyn hyödyt ja haasteet

© Dave Stapleton

Trionsa ulkopuolella Rissanen soittaa säännöllisesti vain Lauri Porran Flyoverissa sekä muutamassa satunnaisemmin aktivoituvassa yhtyeessä. ”Ulkomaalaiset projektit ovat tänä vuonna luonnollisesti olleet tauolla”, Rissanen toteaa. ”Nykymenolla lähivuosina saattaa olla aikaa myös säveltää muille kuin omille kokoonpanoille.”

Tulevaisuudessa siintävät ensi helmikuun yhteiskonsertti UMO Helsinki Jazz Orchestran kanssa sekä vastikään äänitetty soololevy, joka julkaistaan ensi syksynä. Sillä hän soittaa flyygelin ohella myös ainutlaatuista Omniwerk-kosketinsoitinta. ”Omat odotukseni ovat todella korkealla, kun tiedän niin monia hyviä soolopianolevyjä. Hiljalleen alkaa kuitenkin tuntua siltä, että levyllä on pointti olla olemassa”, Rissanen tuumii, unohtamatta käytäntöä: ”Kiertueet ovat soolona helpompia järjestää.”

Santeri Kaipiainen

Edellinen artikkeliVastuuton taiteilija
Seuraava artikkeliNIKO KALLIOJÄRVI ad astra et ultra