Jazzpolkuja, osa 5: Tuntemattomaan ja takaisin juurille

Olavi Louhivuori nousi jo nuorena Suomen näkyvimpien jazzrumpalien joukkoon, ja kansainvälinen ura on pian kestänyt kaksikymmentä vuotta. Orkesterisäveltämisen ja kokeellisen elektronisen musiikin kaltaiset sivuraiteet pitävät uutuutta tekemisessä yllä.

 

Korona keskeytti Olavi Louhivuoren (s. 1981) kiivaan esiintymis- ja levytystahdin. Kipparoimiensa Superpositionin ja Oddarrangin lisäksi Louhivuori toimii rumpalina Elifantreessa, Ilmiliekki Quartetissa, pohjoismaisessa SkyDive Triossa sekä Alexi Tuomarilan ja Joona Toivasen trioissa, joista kaikki ovat viimeisen kolmen vuoden aikana julkaisseet uusia levyjä. Siinä sivussa Louhivuori on levyttänyt kaksi vapaan improvisaation Immediate Music -julkaisua. Kiertueiden peruunnuttua tuli myös yllättävä lamaantuminen.

”En saanut yhtään mitään tehtyä pitkään aikaan. Vastaavaa tilaa ei ole ollut varmaan lukion jälkeen, mutta toisaalta otin sen loman kannalta. Elokuussa oli tekemisen painetta jälleen kasautunut, ja siitä eteenpäin olo on ollut inspiroitunut ja aikaansaava”, Louhivuori kuvailee. Energia on suuntautunut säveltämiseen ja kolmannen soololevyn työstämiseen.

”Ja tietenkin soitan paljon! Se on yksi korona-ajan hyvistä puolista. Kun kiertueet ovat meneillään, ei jää aikaa treenata kunnolla. Nyt olen päässyt samaan treenirytmiin ja -rutiiniin kuin nuorempana, kun oli kaikki maailman aika.”

 

Nuoremmista soittajista uutta suuntaa

Harjoittelun ja luovan joutilaisuuden aikaa on Louhivuorelta vienyt muun muassa kymmenen vuoden kansainvälisempi elämänvaihe. Hän oli ehtinyt jo soittaa muun muassa pianisti Claudio Filippinin ja basisti Mats Eilertsenin yhtyeissä, kun puolalainen, nyttemmin edesmennyt trumpettilegenda Tomasz Stańko nappasi Louhivuoren kvintettiinsä. Ulkomaille veivät myös Susanne Abbuehlin ja Dave Stapletonin yhtyeet, samoin kuin esimerkiksi Tuomarilan trion kansainvälinen fokus.

”Stańko tykkäsi ottaa yhtyeeseensä nuoria soittajia ja omaksua heiltä vaikutteita”, Louhivuori kertoo. Hän keksi tehdä itse samoin perustaessaan free jazziin kallellaan olevan Superpositionin kaksi vuotta sitten. ”Olin sitä ennen ollut itse useimmiten nuorin soittaja. Se energia, joka tulee Linda Fredrikssonilta, Adele Saurokselta ja Mikael Saastamoiselta, on tosi inspiroivaa.”

Oddarrang kuulostaa jazzin sijaan enemmän post-rockilta tai ambientilta. ”Siinä yhtyeessä on luonnollisin mahdollisuus testata uusia asioita. Se on kattila, jossa on vähän melkein kaikkea kuuntelemaani.”

 

Musiikillinen kokeilu vapauden kaipuuta

Musiikkisukuun syntynyt Louhivuori onkin monessa marinoitunut. Hänen isänsä Jukka on Jyväskylän yliopiston musiikkikasvatuksen professori emeritus ja äiti Sini viulunsoitonopettaja ja kansalaisopiston rehtori. Kaikki viisi lasta ovat päätyneet musiikkialalle.

”Kasvuympäristö oli pääsääntöisesti klassista musiikkia. Teinivuodet menivät enemmän rapin, funkin ja grungen parissa. Jyväskylän Jazz Barin jamit alkoivat niihin aikoihin, kun olin 16-vuotias, ja pian sen jälkeen aloin soittaa Joonan triossa”, Louhivuori kertoo. ”Sen ja vähän myöhemmin Ilmiliekki Quartetin ideana oli, että imetään juttuja kaikkialta, mutta perusrakenteet pidetään jazzillisina.”

Kokeilunhalu tyylistä toiseen onkin värittänyt Louhivuoren koko uraa. Hänen omat sooloalbuminsa sisältävät tyylipiirteitä niin avantgardesta, ambientista, elektronisesta musiikista, minimalismista kuin krautrockistakin. Vuonna 2014 sai kantaesityksensä Jyväskylä Sinfonialle kirjoitettu konsertto rumpalille ja lyömäsoittajalle.

”Siihen huipentui viiden vuoden jakso, jolloin marinoin itseäni isosti klassisessa ja nykymusiikissa. En ihan heti lähtisi uudestaan tekemään toista samanlaista.”

Nyt Louhivuorella on jälleen jazzimpi vaihe meneillään.

”Juureni ovat vahvasti jazzissa, se on ilmaisukanavana läheisin, olen tehnyt sitä eniten ja palaan aina siihen, kun tarvitsen turvaa. Mutta yritän etsiä paljon kaikkea muuta: kokeellisuutta ja vapaata improvisaatiota. Pitää saada olla vapauden tuntu”, Louhivuori selittää. Hänelle jazzinkin ydin on improvisaation ohella uuden etsimisessä.

”Jazz ei ole ainoastaan sitä, miltä se kuulosti 1940- tai 1960-luvuilla. Nekin soittajat olivat silloin kapinallisia ja tekivät jotain kokonaan uutta.”

Lyömäsoitinten äänet taipuvat moniin suuntiin Olavi Louhivuoren sooloalbumeilla. © Tero Ahonen

 

Tehdään ensin, tutkitaan sitten

Louhivuoren on vaikea sanoa, kuinka suuri osa hänen estetiikastaan on tietoista perua. ”Pyrin siihen, että itse luomistyössä saisin imun tekemiseen, ja katson myöhemmin, mitä tapahtui. Omaa estetiikkaa voi katsoa niin, että luon omista tekemisistäni mielipiteen kuin olisin niiden ulkopuolella”, Louhivuori kuvailee.

”Toisaalta on itselle tärkeitä asioita, joiden äärelle palaa. Taiteen tekemisessä en saa inspiraatiota päälle, jos tunnen kulkevani jo moneen kertaan tallattua polkua. Minua kiinnostaa kulkea metsikköön ja katsoa, mitä tapahtuu.”

Vuonna 2021 Louhivuorta odottavat studioäänitykset useamman yhtyeen kanssa, uuden musiikin säveltäminen sekä soololevyn valmiiksi saattaminen.

”Olen vielä niin prosessin keskellä, etten pysty sanomaan varmaksi, millaiseksi soololevy muodostuu. Haluaisin pitäytyä vielä rumpu- ja lyömäsoitindogmassa. Urbaani, elektroninen asia on tullut kokeiltua, joten mahdollisesti mennään jonnekin luomumpaan ja orgaanisempaan”, Louhivuori kuvailee ja tähyää tulevaisuuteen toiveikkain mielin nykytilanteesta huolimatta. ”Sisäinen tarve tehdä musiikkia ei ole kadonnut minnekään.”

Santeri Kaipiainen

 

Edellinen artikkeliÄäni toisesta maailmasta
Seuraava artikkeliGeorg Friedrich Händel