Jazzpolkuja, osa 6: Varjoista valoon

Arvostettu ECM-levymerkki kiinnostui Haarlasta lähes heti hänen aloitettua soolouransa. © Maarit Kytöharju.

Emma-, Yrjö- ja Ted Curson -palkittua pianisti-säveltäjä Iro Haarlaa on houkuttelevaa verrata Kaija Saariahoon: he edustavat samaa ikäpolvea ja ovat menestyksellään murtaneet ennakkoluuloja ja toimineet esikuvina miesvaltaisilla musiikin aloilla. Molemmilla on tiettyä hiljaista arvokkuutta, hienostunutta ja mystistäkin sointivärien käyttöä – ja mieltymys harppuun.

 

Vaikka vuosi 2020 keskeytti Iro Haarlan kansainvälisen uran, ilmestyi hänen soittoaan ja sävellyksiään Hot Heros -trion kanssa tehdyllä Vodjanoilla ja UMO Helsinki Jazz Orchestran uudella albumilla. Marraskuussa Haarla palkittiin Vuoden Jazzlegenda -nimikkeellä, ja ehtipä hänen melko uusi kvartettinsakin konsertoida ennen uusia rajoituksia.

”Kvartettia minulla ei ole aiemmin ollutkaan!” Haarla hoksaa. Yhtyetoverinsa hän kuitenkin tuntee hyvin: basisti Ulf Krokfors on hänen puolisonsa ja rumpali Markku Ounaskari sekä saksofonisti Juhani Aaltonen vakiotyöpareja jo 20 vuotta. ”Yhteinen taival on pitkä, ja siksi tiesin jo ennalta, miltä tämä tulee kuulostamaan.”

Trioaan tai kvintettiään Haarla ei myöskään ole kuopannut. ”Kvintetissä tosin on norjalaiset puhaltajat, mikä tällä hetkellä vaikeuttaa asioita. En kuitenkaan jäänyt itkemään esiintymisten peruuntumisia, vaan menin flyygelin ääreen ja aloin soittaa. Se helpottaa mihin tahansa murheeseen, ja onkin tullut sävellettyä jälleen uutta.”

 

Äkkisukellus vapaaseen jazziin

Musiikki oli Haarlan lapsuudessa vahvasti läsnä hänen äitinsä, oopperalaulaja Helena Saloniuksen kautta, ja pianonsoitosta tuli jo varhain keino purkaa tunteita. ”Kun olin 14, isäni kuoli. Meinasin musertua siihen murheeseen. Sulkeuduin omaan huoneeseeni, soitin, kuuntelin musiikkia ja muistin, kuinka isä oli kannustanut minua pianonsoitossa. Silloin tajusin, etten voi koskaan tästä luopua. Pääsin Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolle ja otin kaikkia mahdollisia teoria- ja muita sivuaineita. Ymmärrän nyt, että yritin kaikella tekemisellä unohtaa surun ja päästä sen yli”, Haarla valaisee. Hänen musiikillinen kiinnostuksensa haarautui muun muassa Einar Englundin sävellystunteihin, Heikki Sarmannon jazztunteihin sekä Kaj Backlundin jazz-sovitukseen. ”Opiskeluaikoina jazz oli minulle ihan uusi maailma, ja aluksi varsinkin rytmisesti vaikeaa, sillä jazzin osaaminen edellyttää, että sitä on kuunnellut.”

Seuraava suunnanmuutos tapahtui parikymppisen Haarlan tavattua 1970-luvun lopulla ensimmäisen aviomiehensä, rumpali Edward Vesalan. Vesalan yhtyeessä soittamisesta ja sovittamisesta tuli Haarlan pääasiallinen työnkuva yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi, ja klassisen pianon opinnot Sibelius-Akatemiassa jäivät vain pianodiplomia vaille.

”Olisi pitänyt harjoitella kahdeksan tuntia päivässä, eikä se enää ollut mahdollista”, Haarla kertoo.

Vesalan kautta löytyi myös eurooppalainen vapaa jazz.

Jan Garbarek ja muut eivät istuneet amerikkalaiseen rytmikäsitykseen vaan olivat rubatohenkisiä ja impressionistisia, ja pystyin siihen helpommin yhdistämään omaa klassista taustaani”, Haarla kertoo. ”Mitä tulee jazzin traditioon, niin ihailen soittajia ja koen sen oppimisen hyödylliseksi, mutta omalla kohdallani se on jäänyt taka-alalle. Kyllä se oli klassinen musiikki, joka oli jäädäkseen.”

 

Improvisointi kuin maalausta

Haarlan sivusoittimista tunnetuin on jazzin parissa harvinainen harppu, jota hän alkoi soittaa vasta 24-vuotiaana. ”Olin pitänyt sitä aina vaikeana soittimena, mutta Edward halusi bändiin harpistin, joka osaa improvisoida, eikä 70-luvun lopun Suomessa ollut sellaisia. Yhtäkkiä minulla oli kolme kuukautta aikaa opetella soittamaan harppua ennen Helsingin juhlaviikkojen keikkaa! Kansallisoopperan harpisti Riitta Paavola näytti perusasiat ja antoi tulla harjoittelemaan kotiinsa”, Haarla muistelee. Sittemmin ympyrä on sulkeutunut, kun Haarla on opettanut muun muassa kanteleensoittaja Senni Eskelistä – onhan soittimien toimintaperiaate samankaltainen.

Tavanomaisesta poikkeavan polun kuulee myös Haarlan mietiskelevissä sooloissa, jotka usein lähtevät odottamattomiin suuntiin ja sisältävät käsien välistä polyfoniaa. ”Ehkä siksi, että piano on minulle pikemminkin kuin orkesteri. Soitan sillä tavalla kuin sovittaisin, esimerkiksi välillä melodia kulkee vasemmassa kädessä. En ikinä harjoittele sooloja kotona, vaan mietin, millaiset raamit sävellys luo, ja alan värittää sitä kuin maalaisin taulua”, Haarla kuvailee.

 

Sävellykset heittivät huipulle

Naissoittajat ovat jazzissa yhä vähemmistössä, mutta 40 vuotta sitten todella harvinaisia. Jopa Haarlan tuolloinen puoliso Vesala oli murjaissut, etteivät naiset osaa soittaa jazzia. Suurimmilta osin Haarla kuitenkin kokee kollegoittensa kunnioittaneen häntä.

”Kriitikko saattoi kyllä kirjoittaa enemmän siitä, mitä minulla oli päällä, kuin siitä, miten soitin, ja keikkamatkojen miesjoukoissa oli oma yksinäisyytensä. Mutta tuumin, että ajatelkaa mitä haluatte, ei se minua lannista! Olen tiennyt, että jos soitan yhtä hyvin tai paremmin kuin miehet, pääsen mukaan joukkoon. Ei se sorto ollut niin pahaa, etteikö minua olisi hyväksytty. Harvinaisuus herätti myös kunnioitusta, kun osasin tehdä jotain ’miesten jutuksi’ miellettyä, ja olen saanut myöhemmin kuulla olleeni esikuvana useammallekin naisjazzarille.”

Edward Vesalalle sovittaminen – vailla edes mainintaa levyn tekijätiedoissa – painoi Haarlan oman säveltämisen tauolle, ja se puhkesi kukkaansa vasta vuonna 2000, Vesalan kuoleman jälkeen.

”Sovittaminen oli muovannut musiikillista ajatteluani paljon, ja aloitin uudelta pohjalta”, Haarla kertoo. Arvostetun ECM-levy-yhtiön kiinnostus hänen musiikkiinsa avasi ovet kansainväliselle uralle. Jazzkokoonpanojen lisäksi tuotannosta löytyy myös Norlannin oopperan sinfoniaorkesterin tilaama Ante Lucem (2012), joka Haarlan mielestä on hänen paras saavutuksensa.

”Olen onnellisessa asemassa, kun olen 20 vuotta saanut keskittyä omaan soolouraani, tehdä yhdeksän omaa levyä sekä vierailuja ja tilausteoksia. Suurin palkinto on kuitenkin se, että saa kuulla omien teostensa soivan.” 

Santeri Kaipiainen

 

Edellinen artikkeliParisuhde pattitilanteessa
Seuraava artikkeliMediasakset 02 2021