Jazzpolkuja, osa 8: Takarivin vaskinen tenori

Kasperi Sarikoski viihtyy orkesterimuusikkona ja onkin löytänyt paikkansa useista big bandeista. © JETRO SARÍN

Nuoremman sukupolven kärkipasunisti Kasperi Sarikoski vietti kaksi vuotta jazzkulttuurin ytimessä New Yorkissa ja palasi suoraan UMO:n pasuunan äänenjohtajaksi. Hiljattain triolevyn julkaissut Sarikoski haluaa löytää soittimestaan sen omat parhaat puolet.

UMO Helsinki Jazz Orchestrassa on viime vuosina tapahtunut pientä sukupolvenvaihdosta. Saksofonistien Ville Vannemaan ja Max Zengerin ohella on pasuunan uudeksi äänenjohtajaksi kaksi vuotta sitten saapunut Kasperi Sarikoski (s. 1988).

”Pasuunasektio oli jo tottunut nuorempiin äänenjohtajiin, joten ikäni ei ollut mikään ongelma. Nuorten soittajien tehtävä on viedä soihtua eteenpäin, vanhempien muusikoiden panosta väheksymättä. Se on luonnollinen kierto: vanhemmat jakavat kokemusta ja nuoremmat tuovat energiaa”, Sarikoski sanoo.

Viime lokakuussa häneltä tuli ulos albumi 3+1, jonka nimi viittaa trioon basisti Simón Willsonin ja rumpali Francesco Ciniglion kanssa sekä vierailijapianisti Christian Lihin. ”Äänitin sen syksyllä 2018 New Yorkissa, kun vielä opiskelin siellä. Levynjulkaisukiertue siirtyi, kun soittajat eivät päässeet matkustamaan Suomeen koronan takia”, Sarikoski harmittelee.

3+1 on aika minimalistinen soinniltaan ja soitoltaan. Olen ottanut vaikutteita 2000-luvun contemporary jazz -tyylisuunnasta, jota edustavat mm. Fly-trio, Kurt Rosenwinkel ja Brad Mehldau. Trio on haastava kokoonpano jazzmuusikolle, mutta moni on triolevyn silti jossain vaiheessa tehnyt, ja se oli minunkin haaveeni.”

Kun pianoa tai kitaraa ei ole, täytyy harmoniaa alleviivata eri tavalla. ”Myöskään soolokapulaa ei voi jakaa kovin monelle, joten etenkin vaskisoittajalla on raskasta, kun naama ei pääse lepäämään”, Sarikoski lisää. ”Pasuunan heikkouksiin liittyy myös yksipuolisempi sointi kuin trumpetissa tai saksofonissa. On haastavampaa pitää kuulija koukussa kokonaisen triolevyn mitan verran.”  

 

Pasuunan oman äänen asialla

Pasuuna jääkin jazzissa helposti saksofonin ja trumpetin jalkoihin, kenties jopa väheksytymmäksi soittimeksi. ”Se ei ole solistisin soitin, eikä usein soita melodioita. Sama ilmiö on myös klassisessa musiikissa: pasuuna on takarivin soitin, jonka rooli on tukea orkesteria ja antaa massaa”, Sarikoski kuvailee.

”Nuorempana se oli minulle kipeämpi pala, ja keskityin kovasti siihen, että pystyisin soittamaan pasuunalla kuin saksofonisti tai trumpetisti. Enimmäkseen olenkin kuunnellut jo teini-iästä lähtien muiden instrumenttien soittajia, ja halusin venyttää instrumenttini rajoja. Pasuunalla voi sulavassa, teknisesti vaikuttavassa soitossa päästä hyvin pitkällekin, mutta ei se ole koskaan samassa ketteryyden ja monipuolisuuden kategoriassa kuin trumpetti tai saksofoni.”

Sarikosken sointi-ihanne onkin ajan saatossa muuttunut. ”Pyrin nyt siihen, että voisin saada yhdellä pitkällä äänellä tunnereaktiota aikaan, ja haluan kaivaa pasuunasta niitä puolia, joita juuri sillä on, kuten syvä, rikas, tumma ja laulava sointi, johon pasuunaa osataan käyttää Brahmsin ja Mahlerin koraaleissa tai jazzballadeissa.”

Toisin kuin suuri osa jazzpasunisteista, aloitti Sarikoski jo lapsena jazzilla ja on vasta aikuisiässä perehtynyt tarkemmin eurooppalaisen musiikin kerrostumiin. ”Viime vuosina on tullut soitettua klassismin ja romantiikan ajan musiikkia sekä yksin että #pasuuna4-nimisessä pasuunakvartetissa, jolla olisi tarkoitus olla ensiesiintyminen toukokuussa.”

 

Sukellus historian havinaan

Sarikoski tulee musikaalisesta perheestä, ja hänen sisaruksistaankin löytyy ammattimuusikoksi opiskelleita. ”Olin katsomassa Kaartin Soittokunnan vahdinvaihtoa lapsena kesällä Helsingin keskustassa. Bongasin pasuunan soittimien joukosta, ja ilmoitin, että tuota haluan soittaa”, Sarikoski muistelee. ”Isäni soitti aikanaan rumpuja, mutta oli lopettanut siihen mennessä, kun synnyin. Hän kuitenkin osasi neuvoa harjoittelemaan, tuki soittoharrastusta ja järjesti Mircea Stanin opettajakseni Pop & Jazz Konservatoriolla. Sieltä tie jatkui Sibelius-Akatemiaan, nuorisokoulutuksen kautta jazzosastolle.”

Suhde jazziin on muuttunut vuosien varrella. ”Olen aina tykännyt 1960-luvun jazzista, kuten John Coltranen kvartetti, Miles Davisin kolmas kvintetti, ja myöhemmistä tekijöistä, kuten Kenny Wheeler, Chick Corea ja Breckerin veljekset. Vanhempaa jazzia täytyi opiskella Sibelius-Akatemiassa, jossa pidetään huoli siitä, että oppii soittamaan bebopia ja sointuvaihdoksia hyvässä taimissa ja että soitto svengaa. Eurooppalaiseksi ja varsinkin skandinaaviseksi kouluksi se on hyvin perinteinen, mutta koen, että se on ollut itselleni oikein hyvä asia”, Sarikoski tuumaa.

”Jokaisessa maassa on oma jazztyylinsä. Huomasin sen ollessani vaihto-opinnoissa Pariisin konservatoriolla. Siihen liittyy sekä kansallinen luonteenlaatu että oppilaitoksen profiili, varsinkin jos yksi korkeakoulu dominoi, kuten Suomessa. Sellainen tilanne voi luoda yhdenmukaisen saundin, ja siksi opiskelijoille on hyvä mennä vaihtoon.”

Valmistumisen häämöttäessä Sarikoski halusi tehdä jotain perinteen ulkopuolelta ja perusti Nuance-kvintettinsä, joka otti vaikutteita elektronisista ja elokuvallisista artisteista ja yhtyeistä. Tie jatkui pian kuitenkin päinvastaiseen suuntaan eli Juilliardiin, joka on tunnettu klassisesta musiikista mutta samalla kenties maailman perinteisin jazzkoulu.

”Ennen kaikkea halusin New Yorkiin, mutta sinne on todella vaikea päästä asumaan muusikkona muuten kuin opiskelijaviisumilla. Maisterintutkinto minulla jo oli, enkä halunnut tehdä tohtoriopintoja, mutta Juilliardissa oli kaksivuotinen Artist Diploma -ohjelma, joka oli vieläpä maksuton.”

Opintoihin kuului 1950-luvun hard bopia, 1930-luvun swingiä ja sitä vanhempaakin jazzia aivan juurille asti. ”New Yorkissa se svengi osataan, ja Yhdysvalloissa muutenkin: jos meillä soi iskelmää ruokakaupassa, niin heillä musta musiikki, vanha hitti-r&b, on vastaavassa roolissa”, Sarikoski vertaa. Hyvien soittajien lisäksi hän kuuli New Yorkissa uusia, moderneja ja persoonallisia tapoja standardien soittoon.

”Arvostan nyt enemmän varhaisen jazzin tekijöitä – Duke EllingtoniaLester Youngia ja kumppaneita. Heidän musiikissaan on jotain sellaista, jota on nykyjazzista vaikea löytää. Ehkä siksi, että kyseinen aikakausi on jäänyt osittain unohduksiin. Vähän sama kuin klassisessa, kuinka moni tuntee hyvin barokkia tai sitä vanhempaa musiikkia? Mutta jos ottaa oikein vanhan jazzin elementtejä ja yhdistää niitä moderniin sävelkieleen, niin syntyy jotain todella mielenkiintoista ja erottuvaa.”

Santeri Kaipiainen

 

Edellinen artikkeliPopulaaritaidetta, osa 5: Elon pisaroita
Seuraava artikkeliSisältö 04 – 2021