Populaaritaidetta, osa 8: Loputtoman kesän kypsyysnäyte

 

Kuten monet suuret keksinnöt, myös Panda Bearin Person Pitch (2007) syntyi sattuman ja muutoksen kautta. Levylaarien uteliaan kaivelun ja kesäisen joutilaisuuden ristiinpölytyksestä syntyi omanlaistaan, indiekenttää mullistanutta kollaasitaidetta.

 

Toisinaan rajoitukset ruokkivat parhaiten inspiraatiota. Kun Noah Lennox (s. 1978), joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Panda Bear, muutti Lissaboniin vuonna 2005, hänen kitaransa jäi jumiin tulliin. Sattumoisin matkalaukussa kuitenkin oli myös Roland SP-303 -sampleri, ja Lennox päätti kokeilla uutta lähestymistä laulunkirjoittamiseen: hän äänitti materiaalia radioaalloilta, Internetistä ja vanhoilta levyiltä, muokkasi löytämiään äänilähteitä tunnistamattomiksi ja latoi niitä paksuiksi toisteisiksi kollaaseiksi, joita kriitikot ylistivät ja jotka inspiroivat koko seuraavan vuosikymmenen musiikintekijöitä.  

Person Pitch -albumiksi nivoutuneet uudet laulut saivat kypsyä rauhassa parin vuoden aikana Lennoxin ollessa pitkiä pätkiä kiertueella kokeellisen popmusiikin tähtiyhtyeen Animal Collectiven riveissä. Tuore avioliitto, isäksi tuleminen ja aurinkoiseen Portugaliin asettuminen toivat mukanaan äkkinäisen elämänmuutoksen, jonka kourissa ei ainoastaan ollut uusien laulujen tekniikka, vaan myös estetiikka.

Person Pitchillä kuuluu paluu myyttisiin lapsuuden kesiin, jotka kestävät loputtomiin, joissa seikkailunhalu vuorottelee päämäärättömän joutilaisuuden kanssa ja mielikuvitus on kovassa käytössä tekemistä keksiessä. Toisteisen estetiikan keskellä uuden elementin ilmestyminen on aina ihmetyksen asia. Kollaasien kaikuisa, duurivoittoinen tuotanto ja vaivattomat laulumelodiat tuovat vahvat Beach Boys -mielleyhtymät, mutta vaikutteiden kirjo on hyvinkin laaja: albumin kansilehdellä listataan kiitoksissa satakunta artistia ja yhtyettä, muun muassa dub-reggaen legenda Lee ”Scratch” Perry, ranskalaissäveltäjä Erik Satie, tekno-artisti Ricardo Villalobos ja poplaulaja Kylie Minogue. Minkäänlaisia cooliuspisteitä ei haeta: pääeetoksena on ”tämä kuulostaa kivalta, joten teenpä näin”.

Sama aitouden ja tasapainon teema läpäisee myös sanoituksia. ”Coolius on omata rohkeutta / Rohkeutta tehdä mikä on oikein / Koeta muistaa aina / Pitää hauskaa”, kääntyvät avausraita Comfy in Nautican sanat, eikä hauskanpito tässä ole hedonistista juhlimista, vaan pyrkimystä puuhata sellaisten asioiden parissa, joista oikeasti pitää – kuten vaikkapa se näennäisen päämäärätön ja lapsenomainen maailman ihmettely. ”Kun sieluni alkaa kasvaa, toivon, ettei se koskaan lakkaa”, Lennox laulaa Ponytailissa.

Person Pitchin muillakin raidoilla sukelletaan olennaisiin elämänkysymyksiin lähes naiivin oloisella suoruudella, vähimmäismäärällä säkeitä: Take Pills rohkaisee kärsivällisyyteen ja sisukkuuteen vaikeuksien edessä, Brosin kertoja vakuuttaa ystävälleen, että tarvitsee omaa tilaa, mutta ei ole hylkäämässä tätä. Renessanssin vokaalimusiikkia samplaava I’m Not tunnustaa, ettei vanhemmuuteen koskaan voi olla täysin valmis, ja hypnoottisella tablalla alkava Good Girl/Carrots kehottaa nälvivää snobia laskemaan aseensa. Vaikka ensimmäisillä kuunteluilla levyn huumaava äänimaisema vie huomion, saa levyn sanoma vilpittömässä pehmeydessään hiljalleen yhä enemmän sijaa koskettaa.

Santeri Kaipiainen

 

Edellinen artikkeliKolme Stravinskya
Seuraava artikkeliKoronapassi käyttöön ja heti !