Populaaritaidetta, osa 9: Kimaltavaa kauhua

Anohnin Hopelessness (2016) käyttää niin vilpitöntä empatiaa ja surua kuin groteskia ironiaa työkaluinaan saada ihmiskunta pysäyttämään tuhoava käyttäytymisensä. Koskaan ei yhtä ahdistavaa musiikkia ole tehty yhtä loisteliain sävelin.

 

Ensimmäisellä sekunnilla kuulet helmiäisenä hohtavat soinnut, jotka pulpahtavat kuin lyijypisarat tyyneen lampeen, putoilevat jostain korkeudesta, upeina – ja vaarallisina: mukaan liittyy laulaja, josta ei voi erehtyä hänet kerran kuultuaan. ”Lennokkipommita minut, räjäytä minut vuorilta mereen / lyö pääni irti ja räjäytä kristalliset sisälmykseni”, laulaa Anohni pehmeällä äänellään, jonka väräjävässä vibratossa on läsnä itkun potentiaali, ainainen melankolia.

Vuosituhannen vaihteessa taidepop-yhtye Antony and the Johnsonsin keulahahmona toiminut Anohni jätti yhtyeen tauolle ja hylkäsi vanhan nimensä. Sooloalbumi Hopelessness muutti Anohnin musiikin suuntaa: puutaloakustiikan piano ja jouset vaihtuivat nuorten ja kokeilunhaluisten elektronisten tuottajien Hudson Mohawken ja Oneohtrix Point Neverin kiiltäviin, kylmänkauniisiin syntetisaattoreihin ja hiphop-vaikutteisiin rumpukoneisiin.  

Pysäyttävyys ei kuitenkaan ole hiotuissa saundeissa, vaan niiden täystörmäyksessä sanoituksiin. Hopelessness on protestialbumi, jonka voima löytyy groteskista, tavanomaisen kritiikin päälaelleen kääntävästä tyylistä, joka estää kuulijaa torjumasta epämukavaa syyllisyyden tunnettaan. Samalla tavalla kuin lehmä, joka haluaa tulla syödyksi, vie pihvin tilaajalta ruokahalun Douglas Adamsin Maailmanlopun ravintolassa, pyytää Lähi-idän lapsi, sukulaisensa jo menettänyt, että Yhdysvaltojen miehittämätön lennokki tulisi ja pudottaisi pomminsa suoraan hänen päälleen – ”minäkin olen syyllinen”, hän laulaa.

Kierrokset nousevat heti perään 4 Degreesissä: jykevien ja mahtipontisten rumpujen, matalien vaskien ja pizzicato-jousten säestyksellä Anohni laulaa, kuinka hän haluaa saada vedet kiehumaan, koirat nääntymään janoon ja polttaa pienet eläimet elävältä puihinsa, koska ”annetaan mennä, sehän on vain neljä astetta [lämpimämpää]!” Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin vajonnut synkempään ahdistukseen kuin yhdenkään blackmetal-albumin jälkeen. Soinnin kauneus oli kuin jousikvartetti keskitysleirin upseerikartanon illanvietossa. Watch Me on kiitoslaulu siitä, kuinka ”isukki” valvoo kertojan jokaista askelta ja tietää tästä kaiken, vain suojatakseen terrorismilta, ja Execution juhlii teloitusten hienoutta pehmeillä syntetisaattoripilvillä, jotka voisivat soida vaikkapa kylpylämainoksessa. Shostakovitsh hymyilee haudassaan.

Kolmen näytöksen levy vaihtuu suoraviivaisempiin valituslauluihin. I Don’t Love You Anymore näennäisesti on petetyn ja jätetyn naisen laulua, mutta sen voi tulkita allegoriaksi vahingollisen systeemin hylkäämisestä – tai siitä kohtelusta, jota Anohni on saanut kokea transnaisena. Suora ja tyly, rituaalisen melismaattinen Obama heijastaa pettymystä Barack Obaman presidenttikausiin kohdistuneihin odotuksiin – kappaleet olivat valmiita ennen kuin kukaan osasi ennustaakaan, mitä vuoden 2016 vaaleissa kävisi. Violent Menin rouhea äänimaisema toistaa vain yhtä viestiä: ”Emme enää koskaan synnytä väkivaltaisia miehiä”.

Viimeiset neljä laulua ovat suoria kysymyksiä, kuin Greta Thunbergin sanat ”Kuinka te kehtaatte?” Crisis kasvaa sielukkaaksi intensiteetiksi: ”miltä sinusta tuntuisi, jos kiduttaisin tai pommittaisin läheisiäsi?” Why Did You Separate Me From The Earthin loisteliaan duurimaiseman yllä Anohni kysyy yhtä lailla nimen kysymyksen ihmisyksilön kuin maapallon ekosysteemin ja eliökunnan puolesta – samaa linjaa jatkavat myös Hopelessness ja Marrow.

Anohnin empatiantäyteisissä suruvirsissä on sama tunnelma kuin Jeesuksen sanoissa naulojen lävistäessä kädet: ”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.” Jokainen meistä, jolla on varaa valita olla osallistumatta tuhoon, muttei tee niin, on syyllinen ja vastuussa. Sinä ja minä.

Santeri Kaipiainen

Edellinen artikkeliLaatu lainehilla
Seuraava artikkeliKohti valoa