Schubertin Winterreise on esittäjille pitkä matka sekä kahdenkymmenenneljän laulun kokonaisuutena että uran mittaisena haasteena. Pitkä matka se on myös talviselle kulkijalle, joka lähtee taipaleelleen pettymysten ajamana, silti toiveikkaana, mutta kohtaa autioita teitä taivaltaessaan kylmän todellisuuden. Winterreisesta ei oikein saa juonellista kertomusta, vaan se on enemmänkin kuvasarja, jossa laulut toisinaan ketjuuntuvat, toisinaan taas muodostavat erillisen kilometripylvään. Arttu Kataja ja Pauliina Tukiainen ovat suunnitelleet reittinsä huolella ja pysyvät liukkaasti liikkeellä kohmeiseen loppuun saakka.
Kataja tuntuu lähestyvän lauluja enemmän empaattisena kertojana kuin subjektiivisena kokijana, mikä saa kappaleiden perspektiivin vaihtelemaan. Hänen bassobaritoninsa soi vapautuneesti ja luo hienoja varjoja matalassa rekisterissä. Äänessä on läsnä voimaa silloinkin, kun sitä ei käytetä. Sanoihin voisi pureutua tiiviimminkin, mutta olen iloinen, ettei Kataja antaudu monien laulajien suosimaan teatraalisuuteen. Tukiainen on tarkka ja kosketuksiltaan rajattu kumppani: hänen piano-osuutensa ei ole nojattava matkasauva vaan vaeltajan ja hänen ympäristönsä riippumaton tarkkailija.
Koen sarjan kulminaatioksi Das Wirtshausin, Majatalon, jonka kalmaisen kauneuden takaa kuultaa toivottomuus. Kolmen viimeisen laulun hämärtyvä loppukin on kaunis, pyristellen luopuva. Jokainen Talvinen matka on erilainen, vaikka kaikki eivät yhtä tarpeellisia. Katajan ja Tukiaisen ehjä, harkittu ja taiten toteutettu tulkinta on.
Antti Häyrynen
