Skrjabinin toista sinfoniaa pidettiin kantaesitysvuonnaan 1902 ultramodernismin viimeisenä parkaisuna, mutta noina musiikillisen evoluution vauhtivuosina vaikutelma vanheni nopeasti. Nykykuulijan korviin viisiosainen sinfoniajärkäle kuulostaa myöhäisromanttisen kaunosieluisuuden ja haltioituneen tulevaisuudenuskon viimeisimmältä todistuskappaleelta. Monillakaan sinfonian levyttäjistä ei ole riittänyt uskoa Skrjabinin hehkeiden näkyjen toteuttamiseen, mutta Vasili Petrenko ei kainostele tai säästele. Oslon filharmonikot vastaavat kutsuun alttiilla tunnelatauksella ja loistokkaalla saundilla. Varhaisemmassa pianokonsertossa fokus on keveämpi ja kiitos erinomaisen Kirill Gersteinin myös teoksen rationaalinen ja rakenteellinen omaleimaisuus pääsee oikeuksiinsa. Vertailu […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.
