Dmitri Kitajenko on valinnut Sibeliuksen toiselle sinfonialle monumentaalisen mittakaavan. Verkkaisista tempoista huokuu brucknerilaista majesteetillisuutta, mutta vastapainona ovat lyyristen taitteiden läpikuultava keveys ja näynomaisuus. Sen ansiosta avausosan Allegretto säilyttää ilmavuutensa eikä hidas osa ole niin massiivisesti jyräävä kuin saattaisi. Suurimmat yllätykset tulevat loppupuolella. Scherzon välitaite (Lento e suave) tuntuu pysähtyvän kesäpäivän helteeseen, ja päätaitteen kertaus yllättää pahasti orkesterin vasket. Myös ylimeno finaaliin on toteutettu sisyfosmaisella vääntämisellä, ja loppunousu kuuluu lajinsa perinpohjaisimpiin. Duuriin avautuvassa voitossa on ansaittua […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.
