Beethovenin Hammerklavier-sonaattia pidettiin ammoin lähes mahdottomana soittaa, ja jotkut muinaiset levytykset, kuten Artur Schnabelin villi teutarointi, tuntuivat puoltavan ajatusta. Myöhemmin suuretkin klaveeritaiteilijat ovat lähestyneet teosta kunnioittavalla asenteella, mutta Marc-André Hamelin saa teoksen tekniset vastukset kuulostamaan leikiteltävän helpoilta. Avauksen fanfaarimaiset akordit on tasapainotettu täydellisesti, Scherzon rytmit tanssivat kuin neidot kedolla ja finaalin fuuga puikkelehtii kuin kärppä rantapusikossa. Hamelinilla on aikaa viilata sointia ja yksityiskohtia, eikä missään kuulu monista esityksistä tunkevaa vatsahappoista stressiä. Monet usein mystisinä näkyinä […]
Artikkeli on tarkoitettu Rondon lukijoille. Ryhdy sinäkin lukijaksi RONDON KAUPPA valikon kautta.
