Grand Pianon Selim Palmgrenin (1877–1951) pianoteosten kokonaislevytyksessä on edetty kuudenteen osaan. Kuudentoista teoksen valikoimasta suurin osa on ensilevytyksiä, joten kuva Palmgrenista säveltäjäpianistina tarkentuu jälleen. Tarkentuu, mutta tuskin muuttuu kovin paljon. Näistäkin kappaleista huokuu hiljaista alakuloa, kuulostelevaa soinnikkuutta, impressionistisia luontokuvia ja salonkihenkistä eleganssia, jotka hallitsevat myös hänen tunnettuja pianoteoksiaan. Tyylinkään perusteella ei ole helppo erottaa kappaleita, jotka ovat syntyneet vuosikymmenien päässä toisistaan. Jouni Somero on uppoutunut Palmgrenin maailmaan jo viiden levyn verran, ja hänen soittonsa tunkeutuu yhä syvemmälle säveltäjän ajatus- ja sävymaailmaan, josta taituriotteet välähtävät satunnaisina leimahduksina.
Todisteena siitä käyvät kuudennen osan tunnetuimmat teokset, Nuoruus-sarja op. 28 ja Kolme kappaletta op. 54. Lapsuuskuvat kertovat Palmgrenin nostalgisesta perusolemuksesta: onnen aika on jossain menneisyydessä sekoittuneena muistoihin kansanmusiikista ja vanhoista legendoista. ”Varjojen saaren” kaltainen suggestiivinen sointitutkielma saa seurakseen äidin laulua ja Piiritanssin, jonka hilpeys tuntuu hiukan päälleliimatulta. Samalla tavoin op. 54:ssä impressionististen Sadepisaroiden ja Kuunvalon välissä kuullaan maailmanmiehen elein pyöritelty Valse mignonne. Palmgrenin sisintä taitaa olla pohjoinen kaihomieli, mutta antautuessaan pianistiselle bravuurille hän on täysiverinen virtuoosi. Somero seuraa esimerkkiä komeilla tulkinnoilla Unkarilaisesta tanssista, kimmeltävästä Valssi-Kapriisista ja lisztiläistä demoniaa kipinöivästä Mefisto-valssista.
Antti Häyrynen
