sunnuntai helmikuu 5. 2023

Crusellissa riittää yhä löydettävää

Helsingin barokkiorkesteri jatkoi juhlakonsertissaan tärkeää työtään harvinaisempien ja jopa unohdettujen teosten esiin tuomiseksi. © Harri Kuusisaari

Arvio. Helsingin barokkiorkesterin 25-vuotisjuhlakonsertti Musiikkitalossa 16.10. Joht. Aapo Häkkinen. Crusell. 

Suomalaissyntyinen mutta Ruotsissa uransa tehnyt Bernhard Henrik Crusell on tuttu säveltäjä etenkin puhaltajille, jonka kolme klarinettikonserttoa ja kamarimusiikkiteokset kuuluvat alan ydinohjelmistoon. Onkin sääli, että säveltäjältä ei ole jäänyt yhtään suuremman formaatin orkesteriteosta. Helsingin barokkiorkesteri antoi 25-vuotisjuhlakonsertissaan aineksia kuvitella, millainen Cursellin sinfonia tai iso kuoro-orkesteriteos olisi voinut olla.

Säveltäjän suurimuotoisin säilynyt teos onkin ooppera Den lilla Slavinnan, Pieni orjatar, joka herätettiin henkiin Turussa 1996, ja siitä tehtiin myös levy. Hebon konsertti alkoi sen alkusoitolla, ja se oli elinvoimaista kuultavaa sellaisenaankin – värikkäästi orkestroitua ja kihelmöivää odotusta henkivää musiikkia klassismin ja romantiikan välillä, orientaalisin maustein ja janitsaarikaiuin. Sekä Beethovenin Fidelio että ranskalaiset oopperat häämöttävät sen taustalla. Edelliseen viittaa myös tarina Ali Aban orjattaren vapautumisesta. Niin klassista kun Cursellin tyyli onkin, siinä on omaa pohjoista raikkauttaan, jota periodisoittimet Aapo Häkkisen johtamassa esityksessä korostivat.

Crusellin kolme klarinettikonserttoa ovat myös klassisen tyylin teoksia, vaikka f-molli-konsertossa on myös aimo annos romantiikkaa. Säveltäjän Concertino fagotille on myöhemmältä ajalta, vuodelta 1829. Crusell kirjoitti sen vävylleen, Tukholman hovikapellin fagotistille Franz Premayrille, ja siinä on italialaisten bel canto -oopperoiden henkeä. Premayr soitti sitä ympäri Eurooppaa, ja teos antoi hänelle mahdollisuudet esitellä ketterää tekniikkaansa ja soittimen laajaa, kolmen ja puolen oktaavin äänialaa. Muodoltaan se on rapsodinen potpuri, joten en ihmettele, että jotkut aikalaiskriitikot pitivät sitä liian pitkänä.

Hebon konsertissa concertinon solistina oli orkesterin tukipylväisiin kuuluva fagotisti Jani Sunnarborg, eikä pitkitettyä vaikutelmaa tullut. Sunnarborg sai siihen lennokkaasti pulppuavaa ja laulavaa ilmettä. Klassisen ajan fagotti soi pehmeäsävyisesti ja karakteristisin värivaihdoksin. Se tuntui luistavamman oloiselta kuin raskaampi ja suuriäänisempi nykyfagotti. Ylärekisterissä siinä oli pinnisteltyjä sävyjä, jotka toivat hellyttävästi uikuttavan vaikutelman. Sunnarborg hallitsi soittimensa koko asteikon erilaisia artikulaatioita ja taiturikuvioita myöten, ja erityisesti soittimen salaperäisesti pörisevä alarekisteri oli kihelmöivää kuultavaa.

Konserttinsa päätteeksi Hebo herätti unesta Crusellin erikoisen deklamaation Den sista kämpen, joka on tehty lausujalle, orkesterille ja kuorolle. Sitä ei ole kuultu sitten 1800-luvun. Sen musiikki on melodisesti tarttuvaa ja loisteliaasti orkestroitua, ja se pani kuvittelemaan, millainen Crusellin säveltämä täysimittainen kantaatti olisi voinut olla.

Lajityypiltään ja tekstiltään Den sista kämpen kuitenkin tuntui vanhanaikaiselta. Toisin kuin 1800-luvulla suosittu melodraama, jossa resitoitu teksti (parhaimmillaan) nivoutuu tiiviisti musiikkiin ja draamaan, tässä deklamaatiossa lausutut osuudet jäivät irrallisen ja pitkän kuuloisiksi – eikä syy ollut näyttelijä Frank Skogin, joka teki niiden parissa parhaansa.

Teoksen teksti on Erik Gustav Gejderin, ja se liittyy Ruotsin 1810-luvun nationalistiseen ilmapiirin, jossa ihannoitiin vanhoja hyviä aikoja. Yksinäisen, Valhallan saliin halajavan viimeisen soturin herooiset ja nostalgisisoivat repliikit voi ymmärtää tässä yhteydessä, mutta koska niistä ei rakennu koskettavaa draamaa, ne jäävät yhtä ontoiksi kuin kansallismielinen haikailu yleensäkin. Aapo Häkkinen ja muusikot kuitenkin tuntuivat uskovan teoksen voimaan, ja Audi Jugendchorakademie -kuoro lauloi puhtaasti, kauniisti ja ponnekkaasti. Sääli, että laulettavaa oli niin vähän. Tätä kuoroa olisi kuunnellut paljon pidempäänkin.

Harri Kuusisaari

 

Kritiikit