Richard Wagner: Götterdämmerung. Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 17.5.
Helpotuksen huokaus kävi, kun Valkyyriasta tuttu tulirengas palasi näyttämölle, jumalten linna alkoi vajota maan alle, ja Reinintyttäret kirmailivat vedessä takaisin saamansa sormuksen kera. Kansallisoopperan Nibelungin sormus -sarja eli Ring oli saatu sen viimeisessä osassa, Jumalten tuhossa viimein kunnialla maaliin.
Maailmanpaloon ja musiikissa soivaan lunastavaan rakkauteen päättyvä tarina saa ohjaajilta lopussa yleensä jonkun vinjetin siitä, miten tästä eteenpäin. Anna Kelo ei kuitenkaan jättänyt käteen mitään tulkintaa eikä myöskään sitonut yhteen temaattisia lankoja. Saatiin vain pelkistynyt, klassinen loppunäky. Hyvä niin.
Helsingin Ringiä on vaivannut epäonni alkaen kalliiksi tulleista alkuperäisen ohjaajan potkuista, koronan keskeyttämästä syklistä ja Esa-Pekka Salosen vetäytymisestä. Näyttämötulkinta ei varsinkaan kahdessa ensimmäisessä osassa, Reininkullassa ja Valkyriassa vakuuttanut. Tuli jo mieleen, että tuleeko tästä floppi.
Onneksi Siegfried oli jo selkeä askel parempaan, ja synkänjylhässä finaalissa, Jumalten tuhossa kuultiin niin komeaa laulua ja soittoa, että tunnelma katsomossa oli viiden ja puolen tunnin istumisenkin jälkeen innostunut. Kapellimestari Hannu Lintu oli päässyt entistä paremmin sisään Ringin maailmaan. Hän loi teokseen kuohuvaa tuhoromantiikkaa ja herpaantumatonta jännitettä ilman, että laulajat täysin peittyisivät. Draamaa tehtiin laulajien ja orkesterin välillä enemmän yhdessä kuin aiemmin.
Sekin silti kuuli, ettei Lintu ole oopperan parissa kasvanut. Idiomaattisempi Wagner-kapellimestari malttaisi painaa orkesteria enemmän myös taustalle ja kontrolloida balanssia tarkemmin. Wagnerin johtoteemojen salaisuus on siinä, että ne eivät aina ole pinnassa osoittelemassa vaan vaikuttavat salakavalasti jostain pinnan alta alitajunnan ääninä.
Linnun luoma intensiteetti ja aktiviteetti palveli kuitenkin hyvin draaman kulkua, ja orkesteri terästäytyi koko loistoonsa. Sen ansiosta tässä Jumalten tuhossa ei ollut tylsää.
Illan sankarittareksi kohosi Johanna Rusanen, joka teki parhaan kolmen oopperan Brünnhildeistään. Hänen äänensä soi kautta illan kiinteänä ja kirkkaana dramaattisissa puristuksissa, ja hän eläytyi hahmon monivivahteiseen matkaan rakkauden euforiasta petetyksi tulemisen katkeruuteen ja lopussa kaiken ymmärtäneen naisen viisauteen.
Itselleni illan koskettavin hetki oli kahden valkyyria-sisaruksen, Rusasen Brünnhilden ja Tuija Knihtilän Waltrauten kohtaaminen. Siinä oli keskittynyttä emotionaalista voimaa. Knihtilä latasi kertomuksensa jumalten koko hädän ja toivottomuuden. Rusanen torjui sormuksen luovutuspyynnön rakastuneen naisen ehdottomuudella.
Kohtauksen pysähtynyt pelkistyneisyys oli myös Kelon ohjauksen parhaita hetkiä samoin kuin oopperan alku, jossa nornat punovat jylhinä patsaina tulevaisuuden lankaa, joka sitten katkeaa. Mikki Kuntun valojen ja tuliprojisointien avulla syntyi myyttinen tunnelma.
Kelo oli sijoittanut dystooppiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta ja toisistaan, ja Brünnhilden ja Siegfriedin viljelemät kasvitarhat ovat menneisyyden kummajaisia. Gibichungin valtakunta, johon Siegfired matkaa ja joutuu petoksen uhriksi, on omassa kuplassaan elävä yhteisö, jossa ihmiset käyttävät kaasunaamareita.
Aika vähän tuosta dystopiasta lopulta irtoaa, ja koko naamari-idea ja Siegfriedin joutuminen koronatestiin vaikuttavat irrallisilta. Kun Siegfried tulee Güntheriksi naamoituneena noutamaan Brünnhildea, hänellä onkin seurassaan koko joukko naamiomiehiä. Mihin heitä tarvitaan? Miten he olivat päässee tulen läpi?
Kun kääpiö Alberich ilmestyy poikansa Hagenin uneen, hänen seurassaan on iso joukko naispuolisia nibelungeja ilveilemässä. Miksi? Se vei tehoa kohtaamiselta. Gibichungien palvelijoilla ei ollut muuta roolia kuin käveleskellä. Hagenin miesten demonia kuitenkin välittyy kylmäävänä, vaikkei heidän tarvinnut muuta kuin seistä.
Reinintyttäristä ei ollut tehty huoria, kuten joka useassa nykyisessä Ring-tulkinnassa, vaan he saivat olla myyttisiä olentoja. Hyvä niin. Siegfiredin murhaa seuraavan jakson konstailematon yksinkertaisuus loi tilaa loppunousulle, jossa Johanna Rusanen sai loistaa.
Mikki Kuntun valospotit olivat jälleen komeita, mutta ne ovat säilyneet kautta Ringin vähän liian samanlaisina. Erika Turunen oli pukenut Gibnichunbgien väen veistoksellisiin, hopeanharmaisiin kaapuihin, jotka loivat ajattomuuden tuntua.
Rusasen ja Knihtilän lisäksi suomalaisista naissolisteista eniten vakuutti Reetta Haaviston Gutrune. Tämä hahmo usein jää vähän alisteiseksi, mutta Haavisto loi sen täyteen innokasta toiveikkuutta unelmien aviomiehen löytymisestä ja toisaalta musertavaa surua kaiken romahtamisesta. Hän lauloi ponnekkaasti ja säteilevällä resonanssilla.
Daniel Brennan sankaritenorille sarjan edellisen osan nuori Siegfried sopi paremmin kuin tämä vanhempi, mutta luotettavasti hän roolin teki. Tuomas Pursion Gunther oli degeneroituvan suvun edustaja, joka haksahtaa helposti Hagenin juoniin. Pursion baritonissa oli ytyä, ja hän toi esiin myös hahmonsa epävarmuuden.
Färsaarelaisen Rúni Brattabergin Hagen oli suuriääninen paholaishahmo. Joskus laulusta jäi hieman mylvivä maku. Hagenin demonia ei tule volyymillä vaan tekstin purevuudella ja tarkoilla, laskelmoivilla vivahteilla – kuten Matti Salminen ja Mika Kares ovat näyttäneet. Jukka Rasilaisen Alberich oli terävästi karrikoitu kääpiöparka kuten aiemminkin.
Kolmesta nornasta kokeneet ja vahvaääniset Noa Beinart ja Niina Keitel näyttivät tietä nuorelle Sonja Herraselle. Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen olivat tasavahvat Reinintyttäret. Kansallisoopperan mieskuoro sai mylviä sydämensä halusta.
