Arvio: Radion sinfoniaorkesteri, Musiikkitalo 2.10.2020. Hannu Lintu, kapellimestari, Tuuli Lindeberg, sopraano. Tarkiainen (ke.), Heininen, Kaipainen, Haapamäki (ke.)
Suomalaisen taidemusiikin menestystarinoista puhuttaessa jäävät säveltäjät monesti yllättävän vähälle huomiolle. Sibelius, Saariaho ja kenties Rautavaara muistetaan mainita, mutta maan väkilukuun nähden ovat suomalaiset säveltäjätkin kuitenkin saaneet suhteellisen suuren huomion maailmalla. Suomen Säveltäjät ry juhlii tällä hetkellä 75 toimintavuottaan, ja eilisessä juhlakonsertissa muistettiin kiitellä välipuheissa myös tämän luovan elinkeinon kukkimista mahdollistaneita ja mahdollistavia tahoja: ei ainoastaan valtiollista tukea taiteelle, vaan myös illan isäntäorkesteri RSO:ta, joka on tilannut ja kantaesittänyt valtavan määrän suomalaista nykymusiikkia. Tilattuja kantaesityksiä kuultiinkin Musiikkitalossa kaksin kappalein, ja Hannu Linnun johdolla soittanut orkesteri tarttui musiikkiin totutulla varmalla laadulla.
Koronarajoitusten vuoksi Outi Tarkiainen ja Sampo Haapamäki joutuivat sovittamaan tuoreet teoksensa sinfoniettakokoon, mikä toivottavasti myös sallii niille esityskertoja pienempien orkesterien keskuudessa. Illan avannut Tarkiaisen Jään lauluja ei tuntunut kokoonpanon pienentymisestä huolimatta ohennetulta: alun nousevat, venyvät sävelkulut purkautuivat kuin jäätiköstä veteen putoavat lohkareet vain jännittyäkseen hiljalleen uudestaan. Niiden jälkeen, nousevansuuntaisessa rekisterissä, kumpusivat puupuhaltimien soolot kontrafagotista pikkolohuiluun – säveltäjän sanoin ”jään sielun vaikerrus” ja ”ison miehen itku”. Tarkiaisen auditiivisessa panoraamassa oli ihastuttavia orkestraatioyksityiskohtia, kuten vaskien ja puiden kimakat yhteissoinnit ja celestan koristeisuus.
Paavo Heininen pysytteli modernille estetiikalleen uskollisena myös niinä vuosikymmeninä, jolloin se ei Suomessa tuonut mainetta tai kunniaa. Vuonna 1967 sävelletty Arioso jousiorkesterille pyrki löytämään tasapainon oman musiikillisen näkemyksen ja kuulijan lähestyttävyyden välillä. Vaikka Arioson harmonia on ajan modernismille uskollista, ammentaa jousien satsi rytmityksessään ja polyfoniassaan ennen kaikkea myöhäisromantiikasta, ja myös Linnun tulkinnassa kuului yhteys traditioon. Arioso myös toi kuuluviin säveltäjäsukupolvien välisen kuilun: siinä loisti poissaolollaan sellainen rytmin ja sointivärin käsittely, joka globaaleissa vaikutteissa kauttaaltaan marinoituneilla nuoremmilla sukupolvilla on. Jouni Kaipaisen North by Northeast sijoittui Heinisestä samanaikaisesti asteen sekä nykyisyyteen että menneisyyteen. Sen ”matka” kohti pohjoista ja luontoa sisälsi vaskimelodioineen ja paikoittaisine konsonansseineen Sibeliukselle velkaa olevaa sinfonisuutta, kenties nyökäten silloin tällöin myös Šostakovitšin suuntaan.
Sampo Haapamäen Synny! oli aivan oikeutetusti illan viimeinen teos: sen sisältämän energian jälkeen olisivat muut teokset jääneet antiklimaattisiksi avuistaan huolimatta. Samanaikaisesti sen elementit olivat sekä niitä, jotka muodostavat tottumattomalle kuulijalle nykymusiikin irvikuvan, että niitä, jotka vetävät uusia kuulijoita sen pariin. Haapamäelle on tyypillistä tietty hienostelematon aggressio ja purskahteleva ekspressiivisyys, joka on kuitenkin sovitettu musiikiksi suurella tarkkuudella. Synny! oli omistettu sopraano Tuuli Lindebergille, jonka teatraalista heittäytymiskykyä ja uuden musiikin tuntemusta Haapamäki oli rikkaasti hyödyntänyt solistiosuudessa. Harri Nordellin lyhyt, monitulkintainen runo sai Lindebergiltä intensiivisen, lähes psykoottisen levottoman tulkinnan, hieman Ligetin Le Grand Macabren tapaan. Erinomaisen vaikuttava loppurymistys.
Santeri Kaipiainen
