Barokkioopperat ovat parhaimmillaan sellaisissa ympäristöissä, jotka korreloivat musiikin kanssa. Pariisin Garnier-ooppera ja Versailles’n kuninkaallinen ooppera ovat sellaisia. Samalla teoksista voidaan tehdä nykypäivän peilejä tunteiden ajattomuutta hukkaamatta.
Pariisin vanha oopperatalo Garnier vastaa barokin kutsuun jo miljööllään, jonka monityylinen koristeellisuus kuva-aiheisiin kietoutuneine antiikin myytteineen antaa teoksille kaikupohjaa. Viime aikoina ranskalaisen barokin vaaliminen on kuitenkin jäänyt laitoksessa vähälle, mikä on kismittänyt ranskalaisia vanhan musiikin piirejä – olivathan Rameau-tuotannot (Les Indes galantes, Plateau, Hippolyte) 2000-luvun alkuvuosikymmenen suuria menestyksiä.
Händel on kuitenkin pitänyt pintansa, ja tämän kevään Ariodante oli kauden kohokohtia. Robert Carsen on Pariisin oopperan paljon käyttämiä ohjaajia, ja syystä. Hän uusi Ariodantessa vuosikymmenen takaisen Händelin Alcinan menestyksen hivelevällä estetiikallaan, huumorillaan ja käsityötaidollaan. Esitys kuului Rondon toukokuisen lukijamatkan ohjelmaan.
Carsen vastaa myös tuotantojensa visualisoinnista, ja hänen tavaramerkkinään on usein ollut yhteen väriin ja sen muunnelmiin perustuva huoneratkaisu, jota tarkka valosuunnittelu ja tyylikäs puvustus täydentävät. Tällä kertaa oltiin vihreän hallitsemassa kuninkaanlinnassa Skotlannissa, ehkä brittimonarkkien Balmoarlissa, jossa kuningas alussa palaa metsästysretkeltä. Pian yhteydet nykyiseen kuninkaalliseen perheeseen selkiytyvät: hovin sisäiset intrigit alkavat myrkyttää ilmapiiriä, paparazzien armeija vaanii, ja pari hahmoa muistuttavat Harrya ja Meghania.
Vaikka taustalla väijyvätkin The Crown ja muut kuninkaalliset tv-sarjat, Carsen osaa säilyttää yhteydet tyyliteltyyn barokkiestetiikkaan. Pitkät, rakkauden, juonittelun, katkeruuden ja vihan täyttämät da capo -aariat saavat tilaa, rauhaa ja psykologista syvyyttä. Baletit ovat kerrankin mukana, ensimmäisessä näytöksessä barokin askelia ja kansanomaista huumoria yhdistellen, ja toisen näytöksen hyvien ja pahojen unien baletista tehdään prinssi Ariodanten ja pahan juonittelijan Polinesson kaksoisolentojen surrealistinen kamppailu.
Loppuratkaisuna on, että kaksi rakastavaisten nuorten paria vetävät farkut jalkaansa ja pakenevat hovin ahdistavaa ilmapiiriä siviiliin. Loput hallitsijat jähmettyvät vahanukkekabinetiksi, jota turistilauma tulee pällistelemään. Kaikki ratkaisut oli tehty toimivassa suhteessa musiikkiin ja librettoon, ja se on jo paljon, vaikka kyseessä ei mitään omaperäisin ohjaus ollutkaan.
Hyvis ja pahis Lurcanio ja Polinesso (Eric Ferring ja Christophe Dumax) joutuvat kaksintaisteluun. © Agathe_Poupeney / Opera National de Paris
Ariodantella Händel onnistui kääntämään vaikeudet Lontoon oopperaelämässä voittoon, kun hänet oli savustettu ulos King’s Theatresta, ja Porporan Opera of the Nobility oli tullut kilpailijaksi ja vienyt parhaat kastraatit. Händel sai kuitenkin puolelleen tuottaja John Richin, ja teatteri Covent Gardenissa tarjosi isommat fasiliteetit kuoroineen ja baletteineen. Uudenlaisen draamallisen syvyyden kausi alkoi Orlando furioso -runoelmaan perustuvilla Ariodantella ja Alcinalla.
Ariodanten juoni on sinänsä kaavamainen: kreivi Polinesso himoitsee kuninkaan tytärtä Givevraa ja sen myötä valtaa, mutta tämä on jo lupautunut prinssi Ariodantelle ja inhoaa liehittelijää. Valepukutempulla ja häneen rakastunutta Dalindaa hyväksikäyttäen Polinesso saa lemmen kääntymään vihaksi ja kuningashuoneen suistumaan kriisiin. Lopussa oikeus voittaa.
Mutta millaista psykologista ilmaisua Händel löytääkään juonikaavoista! Oopperassa ollaan inhimillisten perustunteiden äärellä, joten tekijöiden ainut tie on luottaa niihin. Onneksi 2000-luvun alussa vallinnut parodioinnin buumi on mennyttä barokkioopperoiden teossa, ja myös Pariisin oopperan nuori solistikunta otti hahmonsa tosissaan ja osui nappiin.
Kontratenori Christophe Dumax, armoitettu kelmien tulkki, löysi Polinesson repliikeistä paljon motiiveja, juonikkuuden ja sadismin lisäksi huonoon omanarvontuntoon liittyviä – kaikki nämä äänen vivahteita taitavasti varioimalla. Uljaan mezzon omaava Emily D’Angelo teki Ariodanten asiaankuuluvan androgyynisti eikä liioitellut Händelin raastavimpiin lamentoihin kuuluvan Scherza infidan patetiaa. Olga Kulchynska oli liikuttava pelinappulaksi joutuneen Ginevran epätoivossa, ja Eric Ferring ja Tamara Banjesevic nostivat kakkosparinkin tarinan kiinnostavaksi.
Monttuun oli kutsuttu brittiläisen barokkikentän perinteikkäimpiin edustajiin kuuluva The English Concert Harry Bicketin johdolla. Niin tyylikkäästi kuin he musisoivatkin, kaipasin otteisiin enemmän draamallista kipinää, jota monet ranskalaiset kuten Emmanuelle Haimin ja Chistophe Rousset’n yhtyeet olisivat varmasti tuoneet enemmän. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan?
Miljöö on lavaste sinänsä
Jos Pariisin ooppera ei kovinkaan paljon muista maan omaa traditiota, Versailles’hin on keskittynyt ranskalaisen barokkimusiikin osaamiskeskus. Siellä toimivat Versailles’n barokki-instituutti, jonka tutkii ja kustantaa kyseisen periodin teoksia sekä järjestää opetusta. Erillään siitä on Château de Versailles Spectacles, joka on jakaantunut upeaa työtä harvinaisten teosten parissa tekevään levy-yhtiöön sekä konsertteja ja oopperaesityksiä Versailles’n linnassa järjestävään tuotantoon.
Versailles’n ooppera on interiööriltään huikeimpia paikkoja maailmassa barokkioopperan esittämiseen. Ange-Jacques Gabrielin suunnittelema teatteri rakennettiin Ludwig XV:n aikana. Ovaali muoto kolmine gallerioineen ja loisteliaine koristeluineen tekee siitä sekä ylellisen että intiimin tuntuisen. Sali varustettiin aikansa moderneimmalla tekniikalla, jolla funktiota kyettiin muuntumaan teatterista tanssisaliksi ja konsertti- ja juhlatilaksi.
Oopperaa ehdittiin käyttää vain nelisenkymmentä kertaa ennen vallankumousta, mutta senkin syövereistä se selvisi, ja sitä käytettiin valtiollisiin juhliin sekä Napoleon III:n että kolmannen tasavallan aikana. Vasta toinen maailmansota raunioitti osan teatterista, mutta restaurointia tehtiin eri vaiheissa, kunnes vuodesta 2009 siellä on ollut säännöllistä esitystoimintaa.
Versailles’n ooppera on niitä tiloja, joissa esitykset täytyisi rakentaa tarkasti miljöötä kunnioittaen. Useimmiten siellä tehdään oopperoiden konserttiesityksiä, mutta toisinaan myös barokkiestetiikkaa hyödyntäviä lavatulkintoja. Aurinkokuninkaan hovisäveltäjän Lullyn hienoimman oopperan, Armiden esitys toukokuussa oli musiikillisesti täydellinen, mutta Dominique Pitoiset’n moderni ohjaus ei sopinut teatteriin.
Lullyn ooppera poikkeaa muista Armide-versioista siinä, että se keskittyy lähes kokonaan nimihenkilön eli miehiä saarelleen vanginneen viettelijätär-noidan sisäiseen maailmaan ja jättää ritari Renaudin (Rinaldo) lähes sivurooliin. Armide ei voi hyväksyä ritarin vastahakoisuutta rakastaa häntä ilman taikaa, ja tämä tuska ja pakkomielle vievät tuhoon. Pitoiset on rakentanut tarinasta eräänlaisen moraalisen oikeudenkäynnin, jossa allegoriset hahmot ja kuoro ovat tuomareina.
Kyllä ohjaus lajissaan asiallinen oli, mutta se ei löytänyt yhteistä aaltopituutta Lullyn musiikin taikaan, ja karu auditoriorakennelma oli ristiriidassa miljöön historiallisen loiston kanssa. Tuotanto lieneekin tehty musiikin vuoksi, sillä Château de Versailles Spectacles tekee siitä levyn. Nimiosaan oli saatu lyyris-dramaattisen äänen omaava sopraanotähti Stéphanie d’Oustrac. Hän paneutui Armiden ristiriitoihin niin polttavasti, että tragédie lyriquen muodollisuus väistyi yleisinhimillisen draaman tieltä. Silti tyyliin kuuluva hienostunut deklamointikin sai paikkansa.
Illan toinen tähti oli kapellimestari Vincent Dumstere Le Poème Harmonique -orkestereineen. Tapa, jolla Lully limittää toinen toistaan vetävämpiä tansseja ja tarttuvia aariamelodioita saumattomaan, ilmaisullisesti monipuolisella deklamaatiolla kuljetettuun draamakerrontaan, oli käänteentekevä ranskalaisessa oopperassa. Nyt musiikin rytminen soljuvuus, kuvaileva värikkyys ja hahmojen tunteita luonnehtiva teksti-ilmaisu toteutuivat täydellisesti.
Mu solistikuva koostui nuoren polven ranskalaisista, barokin parissa kouliintuneista laulajista, kärjessä Cyril Auvityn Renaud. Tanssijat yhdistivät barokkitanssin virtuoosista jalkatyötä moderniin kuvaelmallisuuteen onnistuneesti Bruno Bennen koreografiassa.
Harri Kuusisaari
