keskiviikko helmikuu 1. 2023

Tapiolassa vastaparien ja tasapainottelun ilta

Minna Pensola, Sakari Oramo, Anu Komsi ja Tapiola Sinfonietta harjoituksissa 14.12.2022. © Maarit Kytöharju

Arvio: Tapiola Sinfonietta, Tapiolasali 16.12.2022. Sakari Oramo, kapellimestari; Anu Komsi, sopraano ja viulu; Minna Pensola, viulu ja sopraano. Weill, Tiensuu (ke.), Brahms.

Suomen musiikkikoulutuksesta usein mainitaan, että maamme on väkilukunsa pieneen kokoon nähden pullauttanut maailmalle huomattavan määrän menestyneitä muusikoita, säveltäjiä ja kapellimestareita, mutta vähemmälle jää se huomio, kuinka heidän musikaalinen suuntautumisensa ja osaamisensa on usein paljon laaja-alaisempaa kuin vain yhteen instrumenttiin tai tyyliin fakkiutumista.

Tästä laajuudesta toimi hyvänä esimerkkinä Tapiola Sinfoniettan syyskauden päättäneen konsertin kantaesitys, Jukka Tiensuun kaksoiskonsertto Ihmepari, jossa edellä mainittuihin kansainvälisiin menestyjiin kuuluva sopraano Anu Komsi tarttui myös aiempaan pääinstrumenttiinsa viuluun, ja kotimaan klasakenttää monipuolisesti elävöittävä viulutaituri Minna Pensola puolestaan sai runsaasti lauluosuuksia hoitaakseen.

Cembalistina itse konsertoinut Tiensuu tunnetaan siitä, että hän ei avaa teoksiaan sanallisesti lainkaan, mutta Ihmeparissa läsnä oli useita säveltäjän tavaramerkkejä: huumoria, vauhdikkuutta, näyttämöllisyyttä sekä teatteria musiikin keinoin – kun konsertto jouduttiin keskeyttämään heti alussa Pensolalle asetetun toisen nuottitabletin ollessa väärin päin, arvelin parin sekunnin ajan tapahtuman olleen teokseen kirjoitettu.

Orkesteri oli jaettu lavan leveyssuunnassa jotakuinkin symmetrisesti, solistit kapellimestari Sakari Oramon (alkujaan ammattiviulisti hänkin) eri puolille, mikä muodosti tietynlaisen kilpailudynamiikan: Komsi ja Pensola olivat toisinaan tiiviissä imitaatiopelissä, kuin ahtaassa kaanonissa, jossa he roolia vaihdellen matkivat toistensa fraaseja, välillä samalla, välillä eri soittimella. Asetelma saattoi myös vaihtua dialogiksi, konfliktiksi tai unisonoksi – ja totta kai myös vaativaa samanaikaista soittoa ja laulua kuultiin molemmilta.

Stereokuvaa oivaltavasti hyödyntänyt orkesterisatsi muistutti modernisoitua ottoa koomisten piirros- tai mykkäelokuvien musiikista. Pääosin sanaton ilmaisu muuttui välillä sanoiksi, joista ei permannolle saakka saanut selvää, mutta välillä ne olivat myös vain tavuja ja äänteitä, kuin tehosteisen arvonsa takia valittuja, jälleen kuin klovnerian tai fyysisen teatterin puolelle nyökäten. Jokaiselle kuulijalle lienevät syntyneet omat mielikuvansa hauskan ja virkistävän konserton narratiivista.

Hieman samankaltaisilla urilla liikkui illan avausteos, Suomessa yhä melko harvoin kuullun Kurt Weillin (1900–1950) Uusi Orfeus (1926). Weill tunnetaan ennen kaikkea kabareehenkisestä näyttämömusiikistaan, mutta osasi olla myös tarvittaessa räväyttävä ekspressionisti.

Yvan Gollin kynästä peräisin oleva Uuden Orfeuksen teksti on kestänyt aikaa ällistyttävän hyvin. Se on ironinen kommentaari sadan vuoden takaisen Berliinin modernista elämästä masennuksineen, kiireineen, kyynisyyksineen ja saasteineen, johon Komsi laulaa kertojanroolissaan freelancemuusikon repaleisessa työnkuvassa tarpovan Orfeuksen.

Tämä (anti)sankari hetkellisesti vapauttaa apaattisen kansan musiikillaan, saamatta siitä pahemmin menestystä tai kunniaa; Ostbahnhofin Eurydike, symbolina ihmiskunnalle vailla musiikin vapahdusta, tempautuu väkijoukon mukana tiehensä. Pensolan sooloviulu maalasi Orfeuksen tunteikkuutta vastapainona kertojan tarkkailijan otteelle. Kantaatti oli kuin kätketty helmi, jonka maailmankuva on yhä yllättävän ajankohtainen.

Useaan romantiikan aikalaiseensa verrattuna ei Johannes Brahms lähtenyt pahemmin hakemaan musiikkiinsa mahtipontisuutta ja hurjaa uudistusmielisyyttä, vaan pikemminkin jatkoi orgaanisesti barokin ja klassismin ajoilta kumpuavaa perinnettä. Luotettavaa laatuaan läpi konsertin tarjonneen Oramon käsissä oli Brahmsin kolmas sinfonia (1883) perusluonteeltaan jopa kevyen pastoraalinen: ensimmäisen osan kehittelyn paria draamankäännettä lukuun ottamatta oli myräkkää luvassa vasta finaalissa.

Sinfonian pääteemana oli jatkuva tasapainottelu duurin ja mollin välillä heti alusta alkaen: molemmat vetivät vaivihkaa vuorollaan puolilleen, välillä leikkisämmin, välillä raisummin, mutta hyvin usein tanssirytmein – hieno metafora ihmiselosta itsestään! Tämä vastakkainasettelu muodostuikin oivaltavasti ohjelman punaiseksi langaksi: taide ja apatia, Orfeus ja Eurydike, solisti ja solisti, viulu ja laulu, ilo ja suru.

Santeri Kaipiainen

Kritiikit