Vellu Halkosalmi on säveltänyt toisen jazzkitarakonserttonsa vuoden 2008 Mystery-teosta seuraten kitaristi Teemu Viinikaiselle ja Lapin kamariorkesterille. Kantaesityksenä kuultava Crossroads saa esittäjistöönsä yhdistettynä ajattelemaan genreasioita, mutta Halkosalmen kitaristitausta on tarjonnut nimeen toisenkin merkitysraiteen.
”Teoksen otsikkokin tarkoituksella viittaa Robert Johnsonin klassikkoon ”Cross Roads Blues”, joka yleisesti tunnetaan lyhyemmin nimellä ”Crossroads”. Toisaalta taas oma elämäni on ollut isossa risteyskohdassa, joten otsikolla on itselleni myös henkilökohtainen merkitys.”
Kuten moni muukin musiikin risteyskohdissa ahkeroiva muusikko, myös säveltäjä-sovittaja-kapellimestari Halkosalmi unohtaa mielellään luokittelut. Crossover ei synny pakottaen eikä se ole liiemmin tavoitteenakaan. Vaikka termiä käytetään paljon, säveltäjän näkökulmasta se on aika ankea.
”Missä ylipäätään menee raja, mikä on crossoveria?” Halkosalmi kysyy.
”Näissä teoksissa musiikin monimuotoisuus summautuu minua koskettavalla tavalla”, hän kuvailee nyt paljastettavia musiikkivalintojaan.
Eddie Sauter – Focus (1961)
Sauter sävelsi teossarjan saksofonisti Stan Getzille, ja se julkaistiin levytyksenä vuonna 1961. Säveltäjä jätti musiikkiin ”Getzin mentävän aukon”, ja Getz improvisoi koko oman osuutensa. Teoksessa uloskirjoitettu partituuri ja jazzimprovisointi kohtaavat vielä nykypäivästäkin katsoen ainutlaatuisella tavalla. Knoppitietona sanottakoon, että osassa ”I’m late, I’m late” Sauter siteeraa tuntemaansa ja ihailemaansa Béla Bartókia ja tämän teosta Musiikkia jousille, celestalle ja lyömäsoittimille.
Django Bates – Good evening, here is the news (1996)
Brittiläisen Batesin säveltämä albumi vuodelta 1996 on hämmentävä musiikillinen matka, joka kutittaa, hivelee ja tökkii kaikkialle, minne ei juuri sillä hetkellä odottaisi. Pakenee tehokkaasti kaikkia määrittelyjä ja sisältää likipitäen kaikki musiikilliset ilmaisukeinot, mitä oma ymmärrykseni kattaa, ja vielä vähän lisää sen päälle.
Joni Mitchell – Travelogue (2002)
Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Joni Mitchell on läpi uransa musisoinut jazzmuusikkojen kanssa. Hänen laulunsa sisältävät itsessään monenlaisia tyylillisiä vaikutteita, päällimmäisenä varmaankin amerikkalainen folk-pohjainen singer-songwriter-perinne. Travelogue-albumilla Vince Mendoza sovitti Mitchellin lauluja suurelle orkesterille, jossa oli mukana myös nimekkäistä jazzsoittajista koottu rytmiryhmä (mm. Herbie Hancock pianossa) sekä puhallinsolisteja, kuten Wayne Shorter (saksofoni) ja Kenny Wheeler (flyygelitorvi). Tällä albumilla yhdistyvät Mitchellin laulunkirjoitus, upeat jazzsolistit ja Mendozan jopa hengästyttävän värikylläiset sovitukset, jotka ammentavat jazzin, orkestraalisen taidemusiikin ja elokuvamusiikin keinovaroista. Nostan tämän esiin myös siksi, että jazzin ja laajemmin populaarimusiikin alueella sovittaja on usein henkilö, joka jää yleisölle täysin tuntemattomaksi hahmoksi, mutta jolla parhaimmillaan on ratkaiseva merkitys taiteelliselle lopputulokselle. Tämä albumi on komea esimerkki tästä.
George Gershwin – Rhapsody in Blue (1924)
Rhapsody in Blue on vähän liiankin ilmeinen valinta tällaiselle listalle, mutta teos on niin merkittävä, ettei sitä oikein voi ohittaa. Gershwin sävelsi teoksen Paul Whitemanin tilauksesta, ja sen orkestroi Ferde Grofé, itse asiassa useammankin kerran eri kokoonpanoille. Rhapsody in Bluesta on kirjoitettu niin paljon, etten edes yritä kiteyttää tähän jotain viisasta. Mutta tuon uudelleen esille sen, miten suuri merkitys sovittajalla ja orkestroijalla voi olla, kun hyvästä teoksesta otetaan kaikki potentiaali irti.
Jan Garbarek & The Hilliard Ensemble – Officium (1994)
Ja loppuun sulkeakseni Sauterin ja Getzin Focuksen aloittaman ympyrän otan esiin levytyksen, jossa itse teoksia on vaikea nykyhetkestä tarkastellen nähdä mitenkään crossoverina, mutta lopputuloksen voi ajatella sitä olevan. Tässä kokonaisuudessa uloskirjoitettu osuus on taas säveltäjälähtöinen ja jazzosuus soittajalähtöinen. The Hilliard Ensemble laulaa renessanssisäveltäjien musiikkia ja Garbarek improvisoi vapaasti sinne missä on saksofonin kokoinen aukko. Levystä on sanottu, että se kuulostaa siltä musiikilta, ”mitä John Coltrane kuulee taivaassa”. Kuka tahansa tuon sanoi, olen täysin samaa mieltä! Kun musiikki on tarpeeksi hyvää, voi rauhassa unohtaa luokittelut ja antaa ääniaaltojen koskettaa jokaista sopukkaa.
- Halkosalmi: Crossroads-jazzkitarakonsertto
- Lapin kamariorkesteri, joht. John Storgårds
- Teemu Viinikainen, kitara
- ma 25.5. Korundi, Rovaniemi
Tatu Tamminen
