Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Hannu Lintu on ollut suomalaisista kapellimestareista kotikentillään eniten julkisesti esillä, osaksi tietenkin siksi, että Yleisradiossa se kuuluu hänen työnkuvaansa. RSO:n esittelyissä on tullut esiin Linnun analyyttisyys, mikä yhdistyy terävään, joskus salaironiseen verbaaliseen antiin. Vaikka musiikki sinänsä olisikin pääasia, orkesterin keulakuvan täytyy nykyisin osata puhua vakuuttavasti – Paavo Berglund -tyylinen murahtelu ei vain enää käy päinsä.
Linnun tänä keväänä päättyvää kautta RSO:n johdossa voinee luonnehtia menestyksekkääksi. Soitto on ollut komeaa, vaikka filharmonista pehmeyttä onkin jäänyt joskus kaipaamaan. Ohjelmistopolitiikka on ollut linjakasta, ja suomalainen uusi musiikki on saanut paikkansa. Levytyspuolella 1900-luvun klassikot ovat luoneet uutta profiilia.
Linnun julkinen minä ei ole kuitenkaan jäänyt Ylen seinien sisään. Hän on ollut valitsemassa Finlandia-palkinnon saajaa, ja ilmeisen taitavasti hoidettu ulostulo mieskumppanin kanssa on herättänyt aikakauslehdistön kiinnostuksen. Tuskin kenenkään kapellimestarin parisuhteesta ja koirasta on kirjoitettu viime vuosina yhtä paljon. Hyvä niin.
Pekka Hakon kirjassa ydin on itse työssä. Hako matkaa Linnun kanssa Berliinissä, Tokiossa, Detroitissa, St Louisissa ja Singaporessa, ja käytännön harjoitustyö orkesterien kanssa saa paljon kuvailua. Mitään erityistä Linnun harjoitusmetodeissa ja partituurin lukemisen tavassa ei paljastu, mutta arkisen hiomisen prosessi kyllä välittyy.
Orkesterien erityispiirteitä ja kemiaa olisi kirjassa voinut käsitellä enemmänkin. Parhaiten se tulee esiin Berliinin DSO:n kanssa: saksalaisorkesterit lähtevät yllättävän jähmeästi liikkeelle mutta parantavat juoksua konserttia kohti. Muusikoista kaikki lähtee, ja esimerkiksi Tampere Filharmoniassa tulee hyvin esiin konserttimestari Dennis Kimin keskeinen rooli Linnun sanoman välittäjänä orkesterille.
Kirjan rakenne muotoutuu pitkälle reissunteon polveilevaan tahtiin. Hako ja Lintu keskustelevat matkojen keskellä kapellimestarin työstä, orkestereista, Linnusta itsestään, säveltäjistä ja taide-elämän ilmiöistä. Tahti on tiuha: esimerkiksi suomalaisten orkesterien soittajapohjaa puidaan Singaporen harjoituspaussilla, sitten palataan Aasiaan.
Aiemmista musiikkikirjoistaan poiketen Hako on antanut omalle kertojaminälleen ja reportaasin kuvaileville keinoille ison roolin, mutta se ei aina toimi. Joskus ollaan ruokailemassa, sitten taas taksissa. Tarjoilija tuo laskun, Lintu ottaa kulauksen vettä – ketä kiinnostaa? Omien repliikkien laittaminen lainausmerkkeihin tuntuu vähän kummalliselta. Jotkut yleiset jutut kaupungeista muistuttavat matkaoppaita.
Parastaan kirja antaa silloin, kun päästään keskittymään itse asiaan. Lintu analysoi terävästi Gustav Mahlerin musiikkia ja useiden muiden säveltäjien työn alla olevia teoksia ja valottaa orkesterin ja kapellimestarin välistä dynamiikkaa. Musiikkipoliittiset mielipiteet ovat tunnetusti teräviä ja perusteltuja, niin tässäkin.
Hänen henkilöhistoriaansa päästään kirjan keskivaiheilla. Vanhempien taustat ja Raumalla vietetty lapsuus tuntuvat suomalaisen nousevan keskiluokan saagalta ilman mitään kovin poikkeavaa – kuten myös esimerkiksi Jukka-Pekka Sarasteen ja Esa-Pekka Salosen tapauksessa. Jorma Panulan kapellimestarikoulutusta ei käsitellä yhtä paljon kuin jossain muualla. Esiin tulee myös Panulan pimeämpi puoli homofobisine kannanottoineen.
Hannu Lintu myöntää itsekin, että hänen persoonansa ei ole helppo, ja tämä lienee osasyynä uran alkuaikojen vaikeuksiin mm. Turussa ja Helsingborgissa. Tosin vika oli myös orkestereissa ja niiden työilmapiirissä. Ajan myötä kulmikkuus on pyöristynyt, ja tiukka kontrolli on tehnyt tilaa väljyydelle ajattelussa. Hako kuvaa häntä jopa lampaaksi suden vaatteissa. Jopa tuo ”katse, joka voisi tappaa” saattaa selittyä arkisesti kaihilla.
Lintu ironisoi nykyajan trendiä, että johtajan täytyy olla mukava: ”Ongelmia syntyy väistämättä, ja silloin mukavilla ihmisillä on taipumus kadota takavasemmalle odottamaan, että joku muu ratkaisee ongelmat, jotta he voivat palata takaisin olemaan mukavia”. Laitapa paremmaksi! Johtaisiko mukavuudenhalu myös keskinkertaisuuteen?
Lintu kiistää jyrkästi lehtiinkin päässeet jutut siitä, että ulostulo homona olisi vaikuttanut hänen tapaansa hoitaa työtään. Hän on kyllä tavannut huonoa käytöstä muusikoiden taholta, mutta seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat hänestä ongelma vain joillekin ”hartaan kristillisyyden parissa figuroiville”. Tarkoittaako tämä, että muusikoiden parissa perinteisesti kukoistanut äijämeininki on kuoleva trendi?
Lintu kertoo, että hänen ihannesointinsa on ”aktiivinen, sellainen, joka palaa aina jollain liekillä ja värillä äänen vaihteluissa.” Parhaiten tämä tuntu toteutuvan RSO:n kanssa levytyksissä, kun taas livenä juuri tätä hehkuvaa lämpöä usein jää kaipaamaan.
Reportaasi Savonlinnan oopperajuhlien Otellon teosta kertoo Linnun kokonaisvaltaisesta tavasta ymmärtää oopperataide, ja se lupaa hyvää, kun hän elokuussa siirtyy Kansallisoopperaan. Voisi uskoa, että hän ottaisi rinnalleen ulkomaisen sinfoniaorkesterin, ja kirjan mukaan allekirjoitusta vaille valmiita sopimuksiakin on jo ollut.
Harri Kuusisaari
