Eric Schoones: Walking up the Mountain Track – The Zen Way to Enlightened Musicianship. 488 sivua. Agreeable Place Publications, 2017.
Vade mecum on latinaa ja tarkoittaa ”kulje kanssani”. Tässä se tarkoittaa opasta, jota voisi pitää mukana harjoitellessa tai konserttimatkoilla. Kirja sopii mainiosti myös tavalliselle musiikin rakastajalle.
Käsikirjoitus on kulkenut tekijänsä mukana vuosikausien ajan. Sen jokainen jakso tai luku liittyy johonkin paikkaan ja hetkeen. Kirjalla onkin selvä suunta: tekijänsä vaellus musiikin polulla kohti uusia oivalluksia ja taiteilijan sisintä. Tunne siitä, että vaellus jatkuu kirjan ilmestymisen jälkeenkin, on voimakas.
Zenin yhteys länsimaiseen klassiseen musiikkiin – keskiössään mielen hiljeneminen läsnäoloon nyt-hetkessä – on kiehtonut Schoonesia opiskeluajoista alkaen. Paljon Japanissa matkustaneen kirjoittajan oivallus on, että muusikon eläminen nykyhetkessä toteutuu kosketuksessa omaan instrumenttiin.
Eric Schoones on valinnut kirjaansa vaikuttavan kokoelman tekstejä, joissa suuret taiteilijat kiteyttävät viisauttaan lyhyeen muotoon omin sanoin. Kirjoitukset keskustelevat keskenään ja avaavat todellisen muusikkouden sisintä. Niitä onkin kiinnostavaa lukea myös vapaassa järjestyksessä, kirjaa selaillen.
Poimin tähän muutamia lyhyitä esimerkkejä näistä teksteistä:
Maria Callas: ”Mitä vähemmän liikun [lavalla] kun tähän ei ole mitään erityistä syytä, sitä enemmän pystyn tuomaan esiin todellista persoonallisuuttani.”
Ferruccio Busoni: ”Taiteilija, joka haluaa liikuttaa yleisöään, ei saìsi liikuttua itse, tai hän menettää kontrollin.”
Aikalaiset Beethovenista: ”Beethovenin soittaessa kädet olivat hyvin hiljaa […] ne näyttivät lipuvan oikealle ja vasemmalle yli koskettimien, sormien tehdessä kaiken työn.”
Marguerite Long: ”Jos sinulla on sormet, mistään muusta ei ole tarvetta puhua.”
Arturo Benedetti Michelangeli: ”Soita pianoa sormillasi.”
Josef Hofmann muistelee opettajaansa Anton Rubinsteinia. Virtuoosioppilas kysyi maestrolta sormitusta vaikeaan sävelkulkuun. Tämä vastasi: ”Soita se vaikka nenälläsi, mutta pidä huolta, että se soi hyvin.”
Jacques Février Maurice Ravelista: ”Ei rubatoa, ei tulkintaa, vain mitä hän on kirjoittanut: teksti, vain teksti…”
Paul Hindemith: “Musiikilla on kasvot: jätä ne rauhaan. Jos et pidä teoksesta, älä soita sitä, mutta älä muuta sitä.”
Vladimir Horowitz: ”Kehittyäkseen todella uudesti luovaksi esittäjäksi eikä vain instrumenttinsa velhoksi, taiteilija tarvitsee kolmea keskenään tasapainossa olevaa ainesosaa: hyvin harjoitettua kurinalaista mieltä, joka on täynnä mielikuvitusta; vapaata ja anteliasta sydäntä sekä instrumentaalisten taitojen gradus ad parnassum -hallintaa.”
Schoonesin teos jakautuu kolmeen osaan. Aluksi tarinaa vie eteenpäin Benjamin, nuori wieniläispianisti, joka lähtee Japaniin etsimään omaa zen-mestariaan. Toisessa jaksossa opitaan suurilta muusikoilta ja puhutaan tekniikasta, työstä, liikkeen ekonomiasta soittamisessa, partituurin lukemisesta… Päätösjaksossa Eric Schoones vetää lankoja yhteen tavatessaan henkisesti poikkeuksellisia taiteilijoita, sellaisia kuin Maria João Pires, Alfred Brendel, Christa Ludwig, Alexander Gavrylyuk ja Hélène Grimaud.
Mutta mikä tekee Eric Schoonesin vaelluksesta vuoristopolulla erinomaisen vade mecum -kirjan? Olen tätä itse kokeillut: voin avata kirjan milloin ja mistä kohdasta vain, ja olen heti jonkin kiehtovan asian äärellä. Voin lukea minuutin tai tunnin, ja aina teos palkitsee.
Kirjan iso opetus: musiikista voi kirjoittaa niin, että ajatuksen ja älyn kirkkaus saa lukijassaan aikaan henkisiä ja toiminnallisia muutoksia – muutoksia harjoitteluun, musiikkisuhteeseen ja asenteisiin:
Yehudi Menuhin: ”Taiteilija on palvelija.”
Matti Tuomisto
