Reportaasi Kaivos-festivaalilta Outokummusta 3.–5.9.2021.
Maallikkoymmärryksen perspektiivistä toteaa fyysikko Albert Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria muun muassa, että painovoima on ajan ja avaruuden kaareutumaa: mitä suurempi on kappaleen massa, sitä voimakkaampi sen vetovoima ja sitä enemmän aika-avaruus kaareutuu ja aika hidastuu sen ympärillä.
Suurin piirtein näin kuvaili Jyväskylän yliopiston fysiikan professori Pekka Koskinen asiaa lauantaina 4. syyskuuta puolenpäivän maissa Outokummun vanhan kaivoskummun huipulla, Murskaamoksi nimitetyssä tilassa tornirakennuksen juurella; täysin tarkkaan en sanoja muista, sillä alkusyksyn kylmä ilmamassa oli pudottanut lämpötiloja kymmenellä asteella edellisestä viikosta, yön alin lämpötila oli lähellä nollaa, ja betoninen kolkko Murskaamo oli vetoisa ja lämmittämätön; syystakin alla olevista fleecestä ja verryttelytakista huolimatta palelu hiipi kehoon, joka tahtoi lämmittää itseään liike-energialla, jalkoja heiluttamalla.
Toinen fysiikan laki: lämpö on partikkelien liikettä, kylmyys tämän liikkeen puutetta. Samoin kuin keveys on painovoiman puutetta, tai kenties massan puutetta, sillä painottomassa tilassa eteenpäin liikkuvan kappaleen pysäyttämiseen tarvittava energia riippuu sen massasta. Entä koko painon tunne? Aistimme sen paineesta, Koskinen sanoi – Maan vetovoima välittyy meille lattian paineena kenkiämme vasten, jotka välittävät sen sukkiin, jotka välittävät sen jalkapohjiin.
Olin saapunut uneliaaseen Outokummun teollisuustaajamaan kokemaan Kaivos-festivaalin, jonka teemana oli Keveys. Kaivoksissa, kuten Outokummun vuonna 1989 toimintansa lopettaneessa kuparikaivoksessa, louhitaan maan uumenista metalleja, raskaita suhteessa moneen muuhun alkuaineeseen, kohdistaen kiveen ja malmiin suurta painetta ja lämpöä – kaikin puolin keveyden antiteesi. Perättäisten vuosikymmenten teollisuusarkkitehtuuri muodosti betonin, tiilen ja puun mosaiikin. ”Me kutsuttiin tätä Tylypahkaksi”, kertoo minulle kaivostiloissa Outokummun lukiota aikanaan käynyt pianisti Aleksei Zaitsev, enkä ihmetellyt vertausta katsoessani kanjonin molemmin puolin asettuvaa, rinnettä nousevaa kompleksia torneineen, monimuotoisine ikkunoineen, riippusiltoineen, putkimaisine ylikulkuineen ja hylättyine viadukteineen.
OSA I
Lentokoneen nopeus vääristää kokemusta etäisyydestä; jalan kaukana oleva Italia on suihkumoottorien kantilta lähellä. Torinolainen Quartetto Maurice on valmiina Kiisuhallin avajaiskonserttiin, mutta käsiohjelmat puuttuvat vielä yleisöltä. Festivaalin taiteellinen johtaja Väinö Jalkanen pahoittelee asiaa, kääntyy kannoillaan ja vaihtaa sujuvaan italiaan pyytäessään kvartettia odottamaan hetkisen, juosten noutamaan ohjelmalehdykät.
Jalkanen kertoo minulle myöhemmin, että koska kokoontumisrajoitusten epäennustettavuuden takia he lykkäsivät festivaalijulistusta siihen hetkeen saakka, kunnes tapahtuman salliminen oli käytännössä varmaa, eivät he olleet myöskään tohtineet rekrytoida talkoolaisia, ja pyörittivät nyt festivaalia valtavalla alimiehityksellä. Siinä missä taiteellinen johtaja yleensä tässä vaiheessa valvoisi asioiden yleistä toimivuutta yhdessä tuottajan kanssa, joutuivat molemmat toimimaan erilaisissa kuskin, lähetin ja muun hanslankarin roolissa. Voimanponnistus ansaitsisi erityiset aplodit siksi, että festivaalivieraan näkökulmasta festivaalilogistiikka sujui aika lailla mainiosti kaikin puolin, mutta ennen kaikkea siksi, että ihminen laitettiin tällä toiminnalla kantilaisittain sanoen päämääräksi, ei välineeksi.
Teatteri Kiisun betonipylväät edustivat geometrisessä abstraktissa funktionaalisuudessaan sukulaisuutta Helmut Lachenmannin, Giacinto Scelsin ja Francesca Verunellin jousikvartetoille. Arkkitehtuuri ja musiikki ruokkivat toisiaan. Sulavien, aaltoilevien vetojen, narinoiden, hälykahinoiden ja spektraalisten sointujen musiikki kääntää staattisuudellaan, välittömästä tyydytyksestä riisuttuna, huomion sisäänpäin, ja antaa mahdollisuuden juurtua: mitä tapahtuu jos vain hengitän ja kuuntelen? Musiikki saa päässä risteilemään ajatuksia kuten ”miten tällaisia sävelletään, miten tällaista kuulee päässään, kun ei voi säveltäjänä testata neljän soittimen yhtäaikaista sointia paperin ääressä?”
Kun Flowers #3 (dripping) tuli kohtaan, jossa sen luuli loppuvan, muuttui se raskaaksi kääntyessään vasten kuulijan odotusta ”luonnollisesta päätepisteestä”. Halujen ja odotusten ristiriita, antisipaation rikkoutumisen paino. Voiko taakka olla koskaan keveä? Puolta tuntia myöhemmin Kiisuhallissa saksofonisti Veera Nevan soittama ääni jakoi painettaan valtavaan soivaan tilaan, kaikuisaan kuin katedraali. Mietin edesmennyttä Jon Hassellia, enkä aina tiennyt, mikä äänessä on vahvistamatonta akustiikkaa ja mikä elektronista efektiä. Kaukana korkealla katonrajassa olleet, segmentin muotoon laitetut pienet ikkunaruudut olivat kuin Hagia Sofian ja lentokonehangaarin avioton lapsi, mekaniikan ja äänen pyhättö.
///
Kulku Jauhimoon tapahtui yli riippusillan, jonka lautojen raosta ampui säteitään sininen tunnelmavalaistus. Siiri Kortelainen kävi hidasta tanssiaan kehon keskitasolla, paperiarkein teipatulla rajalla, samojen askelien elliptistä, toistuvaa nauhaa, hidas eläimen liike, butohin kaunis sisarus. Jälleen ajan hämärrys – mikä on hidasta, mikä nopeaa, montako kertaa rata on kuljettu?
Kortelaisen koreografiaan Ruumiin kannella yhdistyi Jussi Ruskasen suunnittelema valojuovien kehikko. Niiden väliseen tyhjään tilaan – ilmatilaan, mutta tyhjää täynnä atomi jokainen on – syntyi mustan, läpitunkemattoman seinän illuusio. Valo on häikäisevä, kliinisen valkoinen, levottomat janat, Kortelaisen levottomat jalat, raajat, keho. Sietämättömyyden kehä – ja juuri sillä hetkellä koreografia muuttuu. Groteski riisuutuminen. Minne asti valo yltää alle ruumiin kannen – mitkä ovat sielun verisuonet?
Musiikki ja koreografia tukivat toisiaan valtavasti. Jos tämä oli Tylypahka, niin Martta Jämsä puhui huiluun kärmeskieltä Rebecca Saundersin Bitessa, ja saman säveltäjän Cerulean resonoi Giuseppe Gentilen bassoklarinetilla tilan suhteen optimaalisella taajuudella: mikrofoneja ei ole, mutta huomaan olevani varuillani, milloin äänentoisto alkaa kiertää. Outokumpulaisten teinien mopot kiihdyttivät Jauhimon ulkopuolella huilun sävelestä lähtien, kuin omaa elämäänsä elävänä käänteisenä Doppler-ilmiönä, kaareutuma sekin.
Valon eteen vedetty punainen kalvo, Kortelaisen sinisävyinen paita, valkoiset paperiarkit – värit kuin Kieślowskilla. Kieli ulkona, kuola valui paperille kuin sielu teoksen kautta katsojalle. Väitetään ettei nykymusiikkia tarvitse ymmärtää sitä kuunnellakseen, mutta miten on nykytanssin laita? Meidän reaktiomme on oman psyykemme projektio, haluan tuijottaa rohkeasti varjon viemäriin. Mitä Jauhimossa jauhettiin tänä iltana?
///
Sietämätön keveys, levoton energia, kofeiini, pärinä; uni, raskaus, väsy, vaipuminen. Kolmikannan leirikeskuksen hirsiseinien ulkopuolella hohtaa Linnunrata uusikuisella keskiyön taivaalla kuin suoni avaruuden mustassa seinämässä.
OSA II
Kajaanilainen näyttämötaiteen VAARA-kollektiivi saapui aiemmasta repertuaarista ammentaen, kun Kaivoksen toteutumisen epävarmuus olisi tehnyt uudesta tuotannosta riskisijoituksen. Lauantaiaamun esitys Tarinoita ilman sanoja oli suunnattu palvelutaloihin, jossa yhteys metsään on saattanut katketa seinän tai tontin rajoihin. Kummun laelta näkyi täällä metsää silmänkantamattomiin, joten korvikkeella täytyy olla jotain ylimääräistä annettavaa. Oksankarahkoiden keskellä keltaiset valot halusivat olla nuotio.
Suopursut, kävyt, kivet, havut, ehtoollinen suomuurainta ja puolukkaa; karhunaamiossa on aina voimaa. Jungin ajatukset kollektiivisen alitajunnan symboleista nousivat mieleen fyysisessä teatterissa, jossa eläin- ja eliökunta sekoittuvat homo ludensiin: mikä on lapsen tunnetta ja mikä otusta?
Lapsuudessa automatkat ja kesälomat kestivät ikuisuuden; ajankulun tunne on aina myös suhteessa etäisyyteen sen havainnoinnin lähtöpisteestä. Vasta nyt alan ymmärtää kuulleeni joitain itselleni yhä tuoreilta tuntuvia kappaleita ensi kerran yli kymmenen vuotta sitten – aika, joka naapurissani asuvalle teinille (s. 2005) tuntuisi fossiilisen kaukaiselta. Kesäleirin tai festivaaliviikon ensimmäiset päivät tuntuvat aina sisältävän valtavan määrän tapahtumia, ja aika kiihtyy puolen välin ylittäessä; samoin vaihto-opiskeluvuoden jälkipuolisko hujahtaa hetkessä alun valtavien kuukausien rinnalla.
Tutkimusten mukaan aistikokemuksemme, eli pohjimmiltaan niihin liittyvät välittäjäaineet, muokkaavat käsitystämme ajasta. Unet vääristävät aikaa, samoin DMT:n tai THC:n kaltaiset psykoaktiiviset molekyylit hidastavat sitä; mutta myös silloin, kun asiat ovat uusia, aika vaikuttaa hitaammalta; kun nautimme jostain tai unohdamme itsemme flow-tilassa, kuluu aika nopeammin. Kun emme saa akuuttia tarvettamme täytettyä tai olemme pelon tai muun stressorin alaisia, aika hidastuu.
Tästä esimerkkejä konserttitilanteessa ovat nälkä, väsymys, fyysinen särky, krapula, kiire jonnekin muualle – tai äärilämpötila: viisi minuuttia kylmässä vedessä tuntuu ikuisuudelta; rakastavaisten kesken viisi minuuttia kuluu muutamassa sekunnissa. Ligetin alttoviulusonaatti tuntui kestävän tuskaisan kauan koleassa Murskaamossa, Mari Vilukselan (heh) soittamana, professori Koskisen tunnin mittaisen luennon jälkeen, kun halu oli päästä lämpimään.
Koskisen dioissa kappaleet ja ihmiset kohdistavat toisiinsa vetovoimaa, joukon vetovoimia, olemme kolmio- ja monitahokasdraamojen kaaosjoukkoa, Tereza, Tomáš, sinä ja minä. Kun ihmiset ovat lähellä toisiaan, koemme lämpöä, niin fyysistä kuin henkistä. Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä, lauloi Palmgrenin neitsyt Maria tuudittaessaan pikku poijuttansa, jonka uumoili tulevan hyljätyksi.
Ligetissä kansanmusiikki, amerikkalaisuus ja akateeminen modernismi vetävät toisiaan painollaan; hän tiesi jotain ajan ja tilan vääristymistä, olihan Keski-Afrikan tiettyjen musiikkiperinteiden ja Indonesian gamelanin luomasta musiikillisesta aika-avaruuskuplasta innoittuneen säveltäjän kynästä lähtenyt auditiivisten harhojen sävellyksiä kuten Lux aeterna, Continuum ja pianoetydit.
Jos Auringon ja maan ytimet ovat raskaita ja kuumia, onko keveys kylmää? Kun ilman tiheys vähenee, liikettä on suhteellisesti vähemmän ja lämpötila laskee. Kylmyys on negaatio, se on liikkeen puutetta, samoin kuin keveys on painovoiman puutetta, tai paineen puutetta, tai massan puutetta. (Talkoolaisten puutteen keveysvaikutuksesta en ole varma.) Olimme kummun huipulla, jossa Maan vetovoima on heikompi kuin sen juurella, mutta Murskaamossa oli syystakista, fleecestä, verryttelytakista ja t-paidasta huolimatta tärisyttävän kylmä. Keho alkoi täristä lämmittääkseen itseään; buddhalainen tai stoalainen koettelemus, avantouinnin vastine.
///
Puolitoista tuntia myöhemmin teki mieli nukahtaa Teatteri Kiisuun, lämpimänä ja ruokittuna, mutta selkänoja oli liian matala. Jalkanen kilautteli harvakseltaan pianolla Morton Feldmanin rauhallista jännää, ja ajantaju katosi kokonaan ensimmäistä kertaa tällä festivaalilla, samalla tavalla kuin kokiessani Triadic Memoriesin kolme vuotta aiemmin. Keveydestä nousi hetkellisesti raskaampia sointuja, kuin ankkureita, jotka maadoittivat levollisen keveyden, huoneessa vedon mukana vaeltavan puolityhjän vappupallon. Feldman vaati Jalkaselta nimenomaan fokusta jaksaa olla läsnä läpi harvan leijuvuuden. Tämä on antiteesi maaniselle tilalle, joka on kokijalleen kevyt, muille raskas.
Yleisön pienet lapset äännähtelivät levottomana teoksen kestäessä, ja mietin heidän aikakäsityksensä ja keskittymiskykynsä erilaisuuden ohella musiikin yhteisöllistä alkujuurta, valtaosassa maailman kulttuureja olevaa osallistavaa musisointia. Pelkkä kuuntelu vailla osallistumista kaventaa entropiaa ja vaatii energiaa. Viikkoa myöhemmin tulisin keskustelemaan säveltäjä Mikko Sarvanteen kanssa epämuodollisessa tilanteessa musiikin aikakäsityksistä ja lukuisten kansanmusiikkien toisteisuudesta ja jumittavuudesta – siitä kuinka olin kokenut Beninissä vuonna 2015 rituaalimusiikin näennäisen muuttumattomuuden pysäyttävän ajan. Siinä ei ollut eurooppalaisen klassisen musiikin draaman kaaren kaltaista ajallista narraatiota.
”Popmusiikki tavallaan pyrkii yhdistämään molemmat maailmat, tilan ja draaman”, Sarvanne tuumasi.
Sellisti Jaani Helanderin kaukaa katsomon ylä- ja takaosasta soittama Helena Tulven Without love atoms would stop spinning palautti tilasta takaisin draamaan. Samoin kuin Vermicellissä, teoksen kesto ylitti pisteen, jossa se alkoi muuttua raskaaksi. Aika tekee raskaaksi, eli lisää painovoimaa, paino kaareuttaa aika-avaruutta. Jos teos on raskas, se kestää kauemmin; ja käänteisesti, jos teos kestää (liian) kauan, se on raskas.
Tristan Murail’n pianoteoksessa Les Travaux et les jours kuuli yhtäläisyyksiä hänen opettajansa Olivier Messiaenin kuuluun ajanvenyttäjään, Kahteenkymmeneen katseeseen Jeesus-lapseen. Les Travaux et les jours käsitteli avoimen temaattisesti aikaa ja raskautta: puurtamista ja uurastusta ovat työt ja päivät olleet antiikin Kreikan Hesiodoksen aikaan 2700 vuotta sitten selviytymisen, eloonjäämisen näkökulmasta. Lykätty tyydytys. Koko nykymusiikissa on paljon lykätyn tyydytyksen ideaa. Taiteessa. Säveltämisessä. ”Videopelit ovat lykätyn tyydytyksen vastakohta”, sanoi menomatkalla bussissa Pietu Arvola eli Bereen Ondo. Homo ludens pallottelee lyhyen ja pitkän pelin välillä. Tylsyys on virikkeiden negaatio. ”Aika kiertää kehää, kun mitään ei tapahdu, kaikki päivät ovat silloin samaa massaa”, minulle sanottiin tutkiessani aikakäsitystä Beninin Grand-Popossa, jossa kiireen määrä oli suoraan verrannollinen siihen, mitä pystyi ja tarvitsi tehdä, ja jossa vielä muutama vuosikymmen sitten ihmiset eivät tienneet, minkä ikäisiä olivat.
Virikettä Les travaux et les joursiin antoivat Pohjois-Karjalan ammattiopiston Riverian tanssinopiskelijat, jotka esittivät kuuden hengen koreografian Zaitsevin luodessa jälleen uuden keveyden: illuusion vaikean teoksen vaivattomuudesta. Outokummussa opintojaan tekevät tanssijat ovat olleet osa festivaalia sen ensi vuosista saakka, ja heitä näki myös hengaamassa lipunmyynnissä ja tamppaamassa iltabileiden DJ:den tahtiin Vanhassa Pajassa. ”Tänne päätyy kaukaa ja kaiken ikäisiä, suoraan peruskoulusta tulleista aina kolmekymppisiin”, sanoi minulle itsekin musiikkikasvatuksen opintonsa välivuosille aikanaan jättänyt ja Outokumpuun tanssin pariin suunnannut Sofia Keto-Tokoi. Tanssijat olivat kuulemma suurta perhettä; tapahtumien ja tekemisten vaihtoehtojen vähyys tiivistää yhteisöä. Kylänraitilla näkyi lähinnä nuorisoa keksimässä sitä tekemistä. Ainoa elokuvateatteri etsi uutta yrittäjää. Kiitos tanssinopiskelijoille kuuluu myös luultavasti siitä, että pizzerioista sai vegaanisen version kebabrullasta.
///
Quartetto Maurice esitti Georg Friedrich Haasin jousikvarteton nro 9 sen sisältämän ohjeistuksen mukaan niin pimeässä kuin mahdollista. Tässä Haasissa oli jotain lämmintä ja juurruttavaa, se oli kuin kylpy. Vaivihkainen metamorfoosi, kuin Escherin kuvat, oli mindfulnessia parhaasta päästä, pakenevat näyt – mieleen ei jäänyt mitään konkreettista musiikillista muistijälkeä, vain abstrakti muisto pitkistä yhteisistä soinnuista, rouheudesta, yläsävelsarjan spektraalisesta käytöstä.
Toisenlaisella tavalla pakeni ja hypnotisoi lavarunoilija Edward Suonsilmän, äänitaiteilija Lorenzo Casanovan ja visuaalikko QXA:n Keveys on katoavaa. Se(kin) alkoi jonkinsorttisena rituaalina: mimiikkaa, fyysistä teatteria, venetsialainen karnevaalimaski, toisessa kädessä liitulakun värinen hanska. Visuaalit olisivat voineet olla metsäbileistä ja Suodinosaston halli Suvilahden tai Vallilan tai Berliinin klubiympäristö. Noisehtavan glitchcore-IDM:n osana tietokoneääni luki tajunnanvirtamaista sanaryöppyä, kuin all work and no play makes Jack a dull boy yhdistyisi tv-chatin puhuvaan päähän. Epävireisen pianon tummat soinnut toivat mukanaan elävän lausunnan, rytmiikan puolesta ollaan lähellä räppiä; Suonsilmän lavapreesens oli vaarallinen, mutta karismaattinen persoona, joka sylki hypnoottisesti rikasta ja rimmaavaa ulosantia, sellaista, jonka symboleissa piilee postmodernin huoli ja vakavuus, ja joka kuitenkin toi kokemuksen, että kuulija ei kanna heränneitä taakkojaan yksin. Jaettu raskaus on kevyempää.
OSA III
Milan Kunderan Olemisen sietämättömässä keveydessä sitoutuminen johonkin oli raskautta, nautinnolliset asiat humahtivat ohi nopeasti. Mutta sitoutuminen johonkin merkitykselliseen teki elämästä myös kouriintuntuvampaa, levollisempaa. Jyväskylän yliopiston kemian professori Mika Petterssonin tieteenalan näkökulmasta keveys on sitoutumisen puutetta, ja kun liike lisääntyy, sitoutuminen vähenee.
Raameihin, esimerkiksi renessanssin ja varhaisbarokin rajaseudun musiikillisiin rakenteisiin sitoutuminen maadoittaa. Se on tavallaan ”raskautta”, joka lopulta myös vapauttaa sietämättömästä keveydestä, loputtoman valinnanvaran levottomuudesta ja epävarmuudesta. Katri Susitaival juonsi esittävänsä gamballaan Tobias Humen ”pieniä söpöjä kappaleita”. Verklärte Morgen, kirkastettu aamu, aurinko lämmittää Jauhimon puulattiaa isoista ikkunoista. Kontrastin edellisen illan DJ-jytään ja urbaaniin taiteeseen on upea ja luonteva. Varpunen lennähti jostain sisään ja asettui kuuntelemaan estradin taa.
///
Silmä tottuu hämärään. Bereen Ondon ääni- ja videotaideteos lipuu keveydestä kohti jotain transgravitationaalista. Kolmantena päivänä Teatteri Kiisussa olen jo kritiikin toisella puolen, syönyt käänteisen hyvän ja pahan tiedon puusta enkä enää ole varma, mitä keveys ja raskaus ovat. Kolmas päivä soitinten hipsuttelua, ajattelen Annette Schlünzin teoksen aufgelost(verschlungen) alkaessa. Festivaalin housebandin ÄÄNI-kollektiivin Jämsän ja Gentilen puupuhaltimet sekä Helanderin ja Elias Nymanin jouset toimivat vastakkaisina elementteinä, jotka hiljalleen kieppuivat kohti toisiaan – Zaitsevin piano lienee ollut gravitaation liima.
Jos jokin on liian suurta ollakseen vain kokijan päänsisäistä, on idean alkuperä jossain kokijan ulkopuolella, kokevat Descartesin sanat vääristymän siirtyessään käsiohjelmasta muistiinpanoihin Daniele Bravin Meditazione Terzan spektralistisissa vedoissa. Bereen Ondon Unessa ain ja Maan aliset ovat toonikaa nykykamarin ginille. Alireza Farhangin Anagrān, festivaalin päätös, on kuin vaelluksen viimeiset pitkät kilometrit tai viimeinen työviikko ennen kesälomaa. Vaikka teoksen lähteenä onkin persialainen musiikki, ei sen atomistinen käsittely paljoa eroa euronykkäristä. Kadotan tajun siitä, mikä kuudesta osasta on meneillään. Niiden nimet viittaavat pääosin aamuun ja iltaan, niiden välitiloihin, joita tehostetaan muuttuvilla valaistuksilla. Värit ovat valon eri aallonpituuksia, harvuus keveys tiheys taajuus sininen hohde kaivoksessa harmaa taivas orastava ruska okrahtava seinä tervattu puu harmaa betoni—
Ennen päätöskonserttia oikaisin kummun toiselle puolelle läpi museotunnelin säästääkseni aikaa. Maan alla oli koleaa ja pimeää, kiveen tiivistyvä vesi putosi maan keskipisteen vetämänä, kunnes kaivoskypäräni keskeytti sen matkanteon. Jos aika-avaruutta kaareuttaa tarpeeksi, toistaiseksi vain hypoteettisin keinoin, muodostuu sen kahden etäisen pisteen välille oikopolku, madonreikä.
Keveys, kylmyys ja pimeys olivat negaatioita, mutta yksi asia ei: runsaus.
Santeri Kaipiainen
Viittaukset:
”Me kutsuttiin tätä Tylypahkaksi…”: velhojen ja noitien koulu J. K. Rowlingin Harry Potter –kirjasarjassa (1997–2007).
”Kantilaisittain sanoen päämääräksi…” Immanuel Kant: Moraalin metafysiikan perustukset (1785).
”Mutta tyhjää täynnä atomi jokainen on” Kuha: Kiitospuhe (2007)
”Jämsä puhuu huiluun kärmeskieltä”: edellämainituissa Harry Potter -kirjoissa oleva kieli, jolla voi, nimensä mukaisesti, keskustella käärmeiden kanssa.
”…kuin Kieślowskilla” Elokuvaohjaaja Krzysztof Kieślowskin Kolme väriä –trilogia (1993–94).
”Tereza, Tomáš” Päähenkilöitä Milan Kunderan romaanissa Olemisen sietämätön keveys (1984).
”Tää maailma on niin kylmä” Ja neitsyt pikku poijuttansa, säv. Selim Palmgren, san. Severi Nuormaa (1912).
”Pakenevat näyt” Sergei Prokofjev: Visions fugitives (1915–17).
”All work and no play makes Jack a dull boy” mm. Stanley Kubrick: Hohto (1980).
