Fantastinen West Side Story

Savoy-teatteri toi maailman parhaan musikaalin, Leonard Bernsteinin säveltämän West Side Storyn ensi-iltaan suunnitelmien mukaisesti syyskuun alussa, vaikka juuri ennen sitä langenneet avin rajoitukset uhkasivat pilata koko innolla odotetun tuotannon. Isolle joukolle lipun ostaneita jouduttiin ilmoittamaan, ettei mukaan mahdukaan. Ulos pystytettiin Bajamajoja absurdien vessasäädösten täyttämiseksi. Sitten esitysjakson puolessavälissä rajoituksia höllennettiin niin, että puoli salia saatiin täyttää. Alkoi uusi soittorumba asiakkaille: ei vaiskaan, saatte lipun siltikin.

West Side Story on Suomen oloissa ainutlaatuinen tuotanto, jonka olisi pitänyt pyöriä kauan ja täysille saleille. Erityisen siitä teki esittäjäkunnan kansainvälisyys ja monikulttuurisuus. Roolitus oli tehty ”värisokeasti”, eli vihaa pitävien puertoricolaisten ja puolalaisten jengit eivät olleetkaan yhtenäisiä, vaan kummassakin oli eri etnisistä taustoista tulevia, ja myös gender-rajoja oli liu’utettu: mukana oli mm. kaksi feminiinistä poikaa ja kontratenori Zoltan Darago Consuelona.

Idea oli loistava ja toi ajankohtaisuutta West Side Storyyn samalla kun se vei sitä takaisin kohti Shakespearen Romeon ja Julian ikiviisautta vihan absurdiudesta. Rasismilla ja ihmisten vastakkainasettelulla ei ole mitään järjellistä pohjaa – se vain syntyy sairaasta massahysteriasta ihmisten huonon omanarvontunnon pönkittämiseksi.

Tuomas Parkkisen ohjaamassa esityksessä ihmisten väliset suhteet olivat moninaisia, eivätkä ne juuttuneet etnis-kulttuurisiin stereotypioihin. Tanssi oli lopulta se, jossa kaikki löysivät toisensa yhteisen ruumiillisen ilmaisun kaataessa raja-aidat.

Ima Iduozeen katutanssin vaikutteita pursuava koreografia korosti tätä puolta osuvasti. Vaikka tanssi oli kaikkea muuta kuin helppoa, se antoi sen vaikutelman kaikille yhteisestä katujen kielestä. Siinä on vissi ero verrattuna balettipohjaisiin koreografioihin. Iduozeen rento ja svengaava liike jatkui joskus näyttämöllisinä eleinä myös tanssinumeroiden ulkopuolella. Suurten ryhmätanssien hurmioon hän oli saanut kaikki esittäjät mukaan, vaikka tanssitaidoissa selvästi olikin eroja.

Solisteina oli mm. neljä amerikkalaista musikaalitaitajaa sekä monia suomalaisia maahanmuuttajataustaisia esiintyjiä. Silti kaikki olivat yksilöitä eivätkä edustaneet rodullisia stereotypioita. Erilaisten taitojen ja perinteiden kohtaaminen luo dynamiikkaa –  suomalainen musikaalikenttä kaipaisi lisää tällaista diversiteettiä ja kansainvälisyyttä.

Jani Uljaan lavastama miljöö oli sopivan klassinen sijoittuakseen niin Shakespearen teatteriin kuin teoksen syntyajan newyorkilaiseen slummiin. Sitä muunneltiin portaikkoja siirtelemällä. Erika Turusen runsasilmeinen puvustus kerrosti aikatasoja vielä enemmän renessanssityylisestä koristeellisuudesta 1950-luvun glamour-muotiin.

Ohjaaja oli luottanut solistien omaan ilmaisuun eikä ympännyt mukaan omia ideoitaan – paitsi unenomaisissa kohtauksissa, joissa fokus siirtyy ihmisten ajatuksiin, ja ympäristö irtoaa realismista. Ne toimivat hyvin, samoin kuin tyylitellyt shownumerot, joissa on löydetty hauskoja näyttämöjippoja korvaamaan Savoy-teatterin tekniikan puutetta.

Erityisesti ohjaajaa tuntuivat inspiroineen amerikkalaisen unelman symbolit amerikanraudan etupuskuria myöten. Usein keinot olivat yksinkertaisia mutta osuvia: vaateliikkeen mallinuket heräävät eloon, näyttämön halki liehuvat hunnut kietoutuvat symboloimaan rakkauden liittoa, eikä pahvinukkien käyttökään mene sketsin puolelle.

Tärkeintä tietenkin on, että pääparin rakkaus on uskottavaa ja että sen sysimustat vihan vastavoimat puistattavat. Nyt draama toimii, ja hymystä on vain hyppäys kyyneliin.

Pääpari oli todellinen unelma – parempaa saa maailmalta hakea. Tonyn osaa esittävä Christian Mark Gibbs on monitaitoinen klassinen laulaja, joka esiintynyt mm. Metropolitan Operassa Gershwinin Porgy & Bessin ylistetyssä tuotannossa. Hän hurmasi heti alun Maria-aariassaan, jota en ole ehkä koskaan kuullut näin koskettavana ja nyansseiltaan hienona, aina korkeiden äänten ohenteita myöten. Gibbsissä ei ole mitään oopperalaulajan maneereja, vaan musikaali-ilmaisu on luonnollista ja täynnä aitoa rakkauden tunnetta.

Holly Sedillosin Maria ei jäänyt yhtään jälkeen, ja hän toi esiin myös emansipoitumisen traditionaalisen perheen vankilasta. Laulu oli hehkeää muttei yhtään makeilevaa. Suomalaisten laulajien parhaimmistoa olivat Maria Ylipään karismaattinen Anita ja Chike Ohanwen rehti Bernando. Molemmat lauloivat ja näyttelivät erinomaisesti.

Christopher Faisonin jengijohtaja Riff ja Tonoccus McClainin Action edustivat aggressioille herkkää miesjoukkoa, ja Roderick Kabangan muuttui Chinona kunnon pojasta murhaajaksi. Diandra Flores esitti hyvin Somewhere-laulun, johon koko kuoro liittyi, mutta pitikö suomalaisia nimiä tuoda esiin näin paljon? Laulun olisi voinut esittää Consuelo niin kuin teoksen kantaesityksessä. Oltaisiin kuultu Zoltan Daragoa enemmän.

Muutkin solistit antoivat itsestään persoonallisia välähdyksiä ja sulautuivat ensembleksi. Kapellimestari Jonas Rannila tavoitti joustavasti rytmisen energian ja löysi musiikin yhteyden näyttämölle tavalla, joka enteilee hienoa oopperakapellimestarin uraa. Vantaan viihdeorkesteri soitti näyttämölle rakennetuilta parvelta ja oli menossa täysillä mukana.

Harri Kuusisaari