Salama ei osu kahdesti samaan paikkaan, sanoo vääräksi todettu uskomus. Sekä tieteen että abrahamisten uskontojen mukaan ihminen elää ja kuolee maan kamaralla vain kerran. 9.2.2019 Musiikkitalon Black Boxissa yksi henkilö koki kuitenkin kaksi kuolemaa; valonvälähdyksiä nähtiin sitäkin useampia. Strobon räpseitä, tallennettuja stillejä ja elämän filminauhaa pikakelauksella. Toistettuja hetkiä, lauseita ja musiikillisia eleitä, sillä tämä vuonna 1968 ammuttu ja kuoleman rajalla käynyt taiteilija Andy Warhol (1928-1987) toisti, monisti, ja tarkkaili. Hän tarkkaili ja tallensi, eikä halunnut olla aktiivinen muuttaja, toimija, ja oman elämänsä eläjä. Näennäinen sellaisenaan ottaminen ja näyttäminen teki hänestä, ironista kyllä, 1900-luvun kulttuurielämän suuren vaikuttajan.
Säveltäjä Juhani Nuorvalan ja libretisti Juha Siltasen ooppera Flash Flash sai kipinän jo 1980-luvun puolella ja valmistui 2005, mutta toteutus kaatui kerta toisensa jälkeen rahoitusvaikeuksiin. Musica nova –festivaali vihdoin toi tänä vuonna teoksen kokonaisuudessaan ensi-iltaan, ja jo kauan ennen aplodeja tästä päätöksestä saattoi olla kiitollinen.
Flash Flashin kuvailu ei ole helppoa. Warhol ei ole lavalla roolina lainkaan, ainoastaan Katsoja (David Hackston) laulaa hänen ajatuksiaan kuvitteellisesta, surrealistisesta kuolinhetkestä vuonna 1987, joka näytetään oopperan muodossa, myös oopperana oopperasta. Sampo Haapaniemi, Varvara Merras-Häyrynen, Martti Anttila ja Tuuli Lindeberg toimivat tässä kuolemanenkeleinä tai päänsisäisinä keskustelukumppaneina, oppaina sekä palvelijoina – pohjimmiltaan sillä ei ole väliä. Neljättä seinää rikotaan ahkerasti, kun naamioin varustettuun yleisöön ja esimerkiksi Nuorvalaan itseensä viitataan. Smalltalkmaiset, nopeasti tylsistyvän mielen pinnalliset aiheenvaihdot pomppivat puolivapaan assosiatiivisesti kuin seurapiirihysteerikolla tai tubettajalla, luoden tietynlaisen juonen ja motiivien toisen asteen abstraktion. Steppitanssija Ari Kauppila toimi eräänlaisena Warholin mykkänä fyysisenä projektiona. Kahden ”näytöksen” väliin sijoittuva Väliaika ilmaisine Coca-Cola–virvokkeineen oli kabareemainen, kronologinen katsaus Warholin elämään, minkä aikana taiteilijaa edusti symboleilla kyllästetty tuoli.
Nuorvala viljeli ooppera- ja popmusiikkiviittauksia vire- ja harmoniavääristymin, aivan kuin Warhol vedosti väreissä jo olemassa olevia ja kaikkien tuntemia esineitä; yhtä arvokkaita olivat niin Carmenin Toreador-aaria, cembalosäestys kuin diskobiitin jytke. Hackstonin korkea tenori kuulosti kiinnostavasti oopperalaulajan sijaan enemmän Morrisseyltä, ja muu nelikko teki hyvää työtä niin monipuolisessa lavatekemisessään kuin yhteisissä kuoropaikoissaan. Monimuotoinen Erik Söderblomin ohjaus, röyhkeät puvut ja väriähkyisä valaistus olivat olennainen osa toimivaa kokonaisuutta. NYKY Ensemble hoiti soittajatonttinsa mukavasti. Ainoa merkittävä nuhde tulee suomeksi(/ruotsiksi) tekstittämisen puutteesta.
Kiinnostavan ja teennäisen taiteen eron tekevät ne jatkuvat kysymykset, joita katsoja itselleen esittää näkemästään ja kuulemastaan. Vaikeita aiheita väistelevää, niitä ulkoistavaa Warholia verrataan peiliin, josta Amerikka peilasi itseään: mitä käykään, kun peili itse katsoo peiliin? ”I took reality and changed it”, sanoo Katsoja, ja samaa tajunnanvääristymää käy läpi se oikeakin yleisö. Poptaiteen tekijän motiivit ja syvyys kyseenalaistetaan: onko kuoren alla mitään? Muiden elämän tarkkailijan pidennetyn kuolinhetken passio kulminoituu suhteen luomiseen oman elämänsä kanssa juuri sen päättyessä.
Aplodien jälkeen salista poistui samaan aikaan riemastuneena yliampuvuudesta ja absurdiuden komiikasta, ällistyneenä esityksen monipuolisuudesta, yllättävyydestä ja taidokkuudesta, sekä mietteliäänä ja älyllisesti tyydyttyneenä pohjimmiltaan yllättävän syvien teemojen ja niiden käsittelyn herättämien ajatusten vyyhdistä. On häpeä, että näin loistava teos on maannut yli kymmenen vuotta vailla rahoitusta.
Santeri Kaipiainen
