Kesäkuussa 2023 tehtiin San Franciscossa Esa-Pekka Salosen johdolla aikamme musiikin historiaa, kun Kaija Saariahon toinen ooppera Adriana Mater (2005) taltioitiin Peter Sellarsin produktion kolmen esityksen yhteydessä vihdoin albumijulkaisua varten – viikko säveltäjän kuoleman jälkeen. Kahteen näytökseen ja seitsemään kohtaukseen jakautuva, hieman yli kaksituntinen teos erottuu Saariahon tuotannon soivassa kaikkeudessa erityisenä painovoimakeskittymänä niin laajuudessaan kuin vaikuttavuudessaankin. Se on myös ilmaisultaan vahvimmin oopperan keinovaroista ammentava säveltäjän ja libretisti Amin Maaloufin neljän täysimittaisen näyttämöteoksen huikeassa jatkumossa.
Kuten Salosen taiten luotsaama esitys vastaansanomattomasti osoittaa, Adriana Materissa ei ole mitään turhaa eikä itsetarkoituksellista. Sen sanoma tiivistyy ilmaisuvoimaiseksi kokonaisuudeksi, joka ei viipyile eikä liioin kiiruhda, ja jonka kerronta tuntuu jokaisella partituurinsivulla tavoittavan aina uudelleen ne ydinmerkitykset, joiden kautta ooppera kerii neljän ihmiselämän lankoja yhteen sisällissodan värittämällä kankaalla. Säveltäjän ja libretistin muiden yhteistöiden tapaan Adriana Mater fokusoi henkilöidensä inhimillisiin kerrostumiin kuulijaansa luottaen ja suoraviivaisia ratkaisuja karttaen.
Vaikka musiikki on vahvasti säveltäjänsä näköistä – kuten teksti libretistinsä – Saariaho ei kokenut tarvetta toisintaa Kaukaista rakkautta (L’Amour de loin, 2000). Vaikka teosten väliin jäi vain muutama vuosi, on Adriana Mater kokonaan toisenlaisen maailman kuvastin. Saariaho mainitsee teosesittelyssään syyskuun 11. päivän terrori-iskut oman ilmaisunsa taitekohtana. Oopperan todellisuudessa voi aistia myös Jugoslavian hajoamissotien kaikuja, joiden taustalta löytyvät lisäksi Maaloufin omakohtaiset kokemukset sotakirjeenvaihtajana. Ukrainan, Syyrian ja Gazan uutisvirtaa vasten tarkasteltuna on teos entistäkin ajankohtaisempi.
Adriana Mater on kertomus siitä, kuinka sota tunkeutuu kaikkialle ihmisyyteen. Samalla se on väkevä kuvaus ulospääsystä ja pelastuksesta – pitkien vuosien ja inhimillisten valintojen voimasta. Oopperan nimihenkilö valitsee sisarensa vastustuksesta huolimatta olla äiti raiskauksesta alkunsa saaneelle pojalleen, joka seitsemäntoista vuotta myöhemmin puolestaan valitsee lopulta olla surmaamatta sokeutunutta, kuolemaansa halajavaa raiskaajaa – isäänsä. Vaikka valinnat tehdään vailla varmuutta tai täyttä tietoista harkintaa, ovat ne juuri hauraudessaan kyllin voimallisia osoittamaan tien ulos. Pahuus ei tule vihollisena rajan takaa, vaan se versoo oman yhteisön sisällä – katalyyttinaan sota, joka valikoi uhrinsa puolia kyselemättä. Väkivalta on oopperan kerronnassa implikoitua, mutta seuraukset kouriintuntuvia. Unijaksot syventävät narratiivia kummassakin näytöksessä.
Saariaho käyttää Adriana Materissa isoa orkesteria, johon kuuluvat kolmet puupuhaltimet pikkoloineen, alttohuiluineen, bassoklarinetteineen ja kontrafagotteineen, neljä käyrätorvea, neljä trumpettia, kolme pasuunaa, tuuba, patarummut, laaja lyömäsoittimisto, harppu, piano, celesta ja jouset. Kutakin henkilöhahmoa värittää teoksessa omanlaisensa orkesterikudos ja tunnusomainen rytmiikka.
Jälkimmäisen ilmaisuvoima tulee hienovireisimmin esiin ensimmäisen näytöksen päättävässä kohtauksessa Deux cœurs (Kaksi sydäntä), jonka tekstuurista kohoavat esiin toisiinsa lomittuen kaksi sykemäistä soittimellista aihelmaa ilmentäen äidin ja sikiön sydämenlyöntien polyfoniaa ja -rytmiikkaa. Monituisilla soolosoittimilla on niin ikään erityinen roolinsa orkesterin kerronnassa ja draamallisessa karakterisoinnissa. Ensimmäisen näytöksen viulu- ja trumpettisoolot assosioituvat yhtäältä Graal théâtren (1994) ja toisaalta HUSHin (2022–23) maailmoihin – olkoonkin, etteivät nämä mielleyhtymät ole mitenkään yksiselitteisiä.
Kahdeksankanavaisen tilaäänisuunnittelun laajentama kuoro toimii soinnillisena siltana solistien ja orkesterin välillä. Sen ilmaisuasteikko yltääkin liki soittimellisista vokaliisikerrostumista laajempiin tekstikatkelmiin, jotka vahvistavat soivan peilisalin tavoin solistien osuuksia draaman käännekohdissa. San Franciscon sinfoniakuoro tekee kauttaaltaan hienoa työtä sulautuen niin orkesterisatsiin kuin solistien linjoihin astuen myös väillä kertojan rooliin – monesti ilman sanoja.
Musiikillisen johtajansa luotsaamana SFSO omaksuu levytyksellä Saariahon soittimellisen kielen ominaispiirteet herkkävaistoisesti – vaikka harjoitusaikaa lienee tuskin ollut tuhlattavaksi asti. Vaikka kyseessä ei olekaan oopperaorkesteri, on sen musiikillinen ilmaisu alati herkistynyttä dramaturgisille nyansseille, olipa sitten kyse lauluäänten kanssa yhteen punotusta kudoksesta tai puhtaasti instrumentaalisesta kerronnasta.
Huolellinen äänitys vangitsee orkesterin ja kuoron tasapainoisesti ja erittelevästi, vaikkakin vibrafonin pehmeä sointi tapaa paikoittain jäädä turhan taka-alalle. Soolosoittimet piirtyvät esiin fokusoidusti, ja soitinryhmät sulautuvat toisiinsa saumattomasti. Lyömäsoitinten koloristinen moninaisuus tekee syvän vaikutuksen, samoin jousten monet, sofistikoidusti käytetyt erikoistekniikat. Puupuhallinten artikulaatio on alati kuulasta, ja vasket ovat ilmiömäiset.
Kiitoksensa ansaitsevat myös levytyksen solistit, mezzosopraano Fleur Barron nimiroolissa, sopraano Axelle Fanyo tämän sisarena, tenori Nicholas Phan hänen poikanaan Yonaksena sekä baritoni Christopher Purves Tsargona. Heidän kauttaan Saariahon partituurin ääriviivoista ja väreistä kasvaa neljä monitahoista persoonallisuutta, joiden musiikiksi puetut piirteet, vaikuttimet ja teot puhuvat tallenteella käsinkosketeltavalla intensiteetillä kautta dynaamisen asteikon. Balanssi solistien, kuoron ja orkesterin välillä toimii kauttaaltaan varsin hyvin, ja teksti – nyansseineen – välittyy albumilta kuultuna hienosti.
Alun perin suoratoistopalveluissa Dolby Atmos -formaatissa julkaistu Adriana Mater on sittemmin tullut saataville myös ladattavassa muodossa korkean resoluution äänitiedostoina. Fyysinen albumi odottaa vielä julkaisuaan. Digitaalisen levyvihkosen sijaan oheismateriaali ranskan- ja englanninkielisine librettoineen on haettava joko QR-koodilla Deutsche Grammophonin verkkosivuilta tai suoraan säveltäjän kotisivuilta. Jälkimmäisiltä löytyy myös Aleksi Barrièren oivallinen essee ja Saariahon oma teosesittely. Kenties levy-yhtiö raaskii painaa nämä aikanaan asianmukaisesti CD-julkaisun kylkeen.
Soivana dokumentaationa San Franciscon Adriana Mater todella lunastaa odotukset.
Jari Kallio
