torstai toukokuu 30. 2024

Aika on löytää Franz Schmidt

Franz Schmidt: Sinfoniat 1–4, Intermezzo ja karnevaalimusiikki oopperasta Notre-Dame. BBC:n Walesin Kansallinen orkesteri, johtajana Jonathan Berman. Accentus Music ACC80544 (4 cd).

Franz (Ferenc) Schmidt (1874–1939) syntyi 150 vuotta sitten Pressburgissa eli nykyisessä Bratislavassa, mutta pääsi Wienin konservatorioon opiskelemaan mm. Anton Brucknerin ja Robert Fuchsin johdolla. Schmidtin oma instrumentti oli sello, jota hän soitti vuosia Wienin hovioopperassa Gustav Mahlerin johdolla. Merkkivuosipäivät ovat mekaaninen menetelmä nostaa valokeilaan unohdettuja säveltäjiä, mutta Schmidtin tapauksessa kuuluville tulee hehkeää myöhäisromanttista kauneuden palvontaa. Schmidtin neljä sinfoniaa syntyivät vuosina 1896–1933, jolloin suurin osa säveltäjistä eteni kokka kohisten kohti eri tavoin modernia ilmaisua.

Franz Schmidtin musiikki jatkaa Brucknerista ja Brahmsista polveutuvaa sinfonista perinnettä.

Vaan ei Schmidt, jonka musiikki jatkaa Brucknerista ja Brahmsista polveutuvaa sinfonista perinnettä. Taidokkaassa orkesterinkäsittelyssä kuuluu myös Richard Straussin ja Mahlerin vaikutus, ja kun korvia höristää, erottuu myös Debussyn ja Ravelin impressionistisia kosketuksia. Ensimmäinen sinfonia (1896) ponnistaa tradition katveesta runolliseksi ilmestykseksi, jossa kaikki on peräänantamattoman sulosointuista. Lyyristä perusilmettä syventävät muhkeat käyrätorvikuorot.

Toinen sinfonia (1913) on dramaattisempi, jättiorkesterille sävelletty virtuoosikoitos, jossa väliosan muunnelmat yhdistävät hitaan osan ja scherzon tehtävät. Kolmas sinfonia (1928) osallistui surullisenkuuluisaan Schubert-kilpailuun, jonka voitti AtterberginDollari”-sinfonia. Schmidt on hionut orkesterinkäsittelynsä aiempaakin sulavammaksi, ja syvään hengittävässä Adagiossa kohtaavat levollinen rauha ja viiltävä haikeus. Neljäs sinfonia (1933) on Schmidtin tunnetuin, kuolleelle tyttärelle omistettu sielunmessu, jossa myöhäisromanttinen tunneilmaisu on entisestään terävöitynyt.

Schmidtin sinfoniat on välillä leimattu konservatiiviseksi pyristelyksi modernisoituvassa maailmassa, mutta tosiasiassa hän seurasi valppaana kehitystä, vaikkei hylännyt myöhäisromanttista tyyliään. Neljännen sinfonian traagiset varjot osuvat yhteen synkkenevän eurooppalaisen ilmapiirin kanssa, ja musiikki on ajan hermolla siinä missä Hindemithin tai Bergin samanaikaiset teokset. Jonathan Berman ja BBC:n Walesin Kansallinen orkesteri sukeltavat hienostuneisiin tekstuureihin ennakkoluulottomasti, energisesti ja suvereenisti. Yksilölliset ja kollektiiviset virtuoosihaasteet on selätetty, vaikka ylellisistä soinneista nautiskelu johtaa toisinaan huomattaviin hidastuksiin. Komeasti äänitettyä kokonaisuutta voi silti suositella lämpimästi kaikille komean orkesterimusiikin ystäville.

Antti Häyrynen

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli

kuukauden levyjä