J.S. Bach: Matteus-passio. James Gilchrist, Stephan Loges, Monteverdi-kuoro kuorosolisteineen, English baroque orchestra, joht. John Eliot Gardiner. Soli Deo Gloria 725.
John Eliot Gardiner levytti Matteus-passion ensimmäistä kertaa vuonna 1989 Archiv-merkille studiossa ja vierailevin solistein. Tuolloinen tulkinta järisytti hartaaksi kohmettunutta tulkintaperinnettä rivakoilla tempoillaan ja iskevällä otteellaan. Enää ei ollut kyse rituaalista vaan draamasta. Silti, kun levytystä kuuntelee nyt, tietty emotionaalinen viileys ja partiopoikamainen reippaus korostuvat. Uusi versio oli siis paikallaan ja odotettu.
Vuoden 2000 aikana maestro teki Bach-pyhiinvaelluksen, jossa hän yhtyeineen esitti säveltäjän kaikki kirkkokantaatit eri kirkoissa, luterilaisten juhlapyhien mukaan ryhmiteltynä. Siitä syntyi 28 live-cd:n kokonaisuus. Tekstin ja musiikin yhteys syventyi Gardinerin mielessä, ja sen hedelmistä voidaan nauttia nyt myös Matteus-passiossa.
Levytys on tehty viime syyskuussa Pisan katedraalissa, mutta sitä edelsi 15 konsertin sarja Euroopan musiikkikeskuksissa. Erityistä latausta oli Brysselissä, jossa esitys sattui juuri terrori-iskujen jälkeen, ja se ja seuraava Pariisin esitys omistettiin terrorin uhreille.
Jos tempoja vertaa 28 vuoden takaiseen levytykseen, niissä ei ole paljoakaan eroa – Gardiner ei ole hellittänyt kuuluisasta nopeudesta, vaikka joustavuutta onkin tullut lisää. Siitä huolimatta ilme on hyvinkin erilainen. Musiikin retorinen ilmaisu on nyt etualalla. Teksti on niin huolellisesti työstetty, että se nivoutuu erottamattomaksi osaksi musiikin rytmejä ja tunteita – ja vastaavasti jokainen musiikillinen kuvio lonksahtaa osaksi hengellistä symboliikkaa. Draaman nykyhetki elää osana lujaa kokonaisarkkitehtuuria.
Vaikka Gardiner keventääkin yhä polyfonista tekstuuria ja antaa sille jopa tanssillista pontevuutta, se ei ole yhtään pois ilmaisun monitasoisesta syvyydestä. En ole koskaan kuullut esimerkiksi ensimmäisen osan loppua eli vangitsemiskohtausta tällaisena. Naisdueton ja huilujen kipeänsulokkaan valitusmelodian päälle kuoron ”Lass ihn, haltet” -repliikit iskevät kuin ruoska. Seuraava myrskyjen esiin manaaminen muodostaa kontrastin realistisen tapahtuman kanssa, ja loppukoraali ärhäköine huiluosuuksineen kiteyttää kaiken.
Kuulin esityksen Pariisin Filharmoniassa (ks. Rondo Classic 5/2016), ja livetilanteessa korostui joukkojen omistautuneisuus ja läsnäolon intensiteetti. Se näkyi jo siinä, että kaikki lauloivat ilman nuotteja. Vaikka kuoro on vain kamarikokoinen, fokustettu ja puhtaudeltaan timanttinen sointi täytti helposti ison salin. Jokainen koraali soi erisävyisenä, ja skaala agitoidusta kansanjoukosta raastavasti eläytyneisiin kanssakulkijoihin oli valtava.
Kaikki tämä on kuultavilla myös levyllä, jossa lisäarvoa tuo jokaisen yksityiskohdan tarkka äänityksellinen projisointi. Gardinerilla on Bachin kantaattisarjasta asti ollut tapa noukkia solistit kuorosta, niin myös uudessa Matteus-passiossa. Se korostaa kollektiivisuuden voimaa, joka saa niin joukkomanipulaation kuin yhdessä elämisen ja uhrautumisen ilmeitä. Aarioissa sisäistä empatiaa laulavat yksilöt ovat samoja, jotka juuri huusivat joukossa: ristiinnaulitse! Tätä se on, ihmisen ristiriitaisuus suurten kysymysten äärellä.
Vaikka kaikki solistit eivät ehkä olekaan tähtitasoa, sillä ei ole mitään merkitystä sen rinnalla, millaisia emotionaalisia verkostoja roolien yhteen nivominen luo. Kaikki ovat osa samaa organismia, jossa silti yksilöillä on tilaa elää. Vain evankelistan ja basson / Jeesuksen osat ovat kuoron ulkopuolisten James Gilchristin ja Stephan Logesin pätevissä käsissä. Evankelistana jäin silti kaipaamaan Pariisin esityksen kaunopuheista Mark Padmorea.
Harri Kuusisaari
