Klaus Mäkelän viime vuonna ilmestynyt debyyttilevy Deccalle sisälsi Sibeliuksen kaikki sinfoniat Oslon filharmonikkojen kanssa, ja se oli arvostelumenestys. Hän oli löytänyt klassikoihin raikkaan näkökulman ja toteutti ne omistautuneesti. Se asetti riman niin korkealle, että se oli oikeastaan jo epäreilua 27-vuotiaalle taiteilijalle. Toisen levynsä hän teki toisen orkesterinsa, Orchestre de Paris’n kanssa, ja sen ohjelmaa voi sanoa uhkarohkeaksi, sillä Stravinskyn Kevätuhri ja Tulilintu ovat kapellimestarin suurimpia koetinkiviä. Tämän levyn Mäkelä teki mielestäni liian aikaisin, sillä tulkinnat jäävät hieman kesyiksi, vaikka kiehtovia yksityiskohtia riittääkin.
Toukokuun loppuun mennessä ilmestyneet kritiikit ovat olleet suurimmaksi osaksi varauksellisia. Gramophone oli positiivisimmasta päästä, ja ilkeimmäksi heittäytyi Dave Hurwitz classicstoday.com -blogissaan. Hän vertasi Mäkelää klassisen musiikin Ken-nukkeen. No, kollegat sikseen – kuunnellaanpa. Kevätuhri alkaa hienosti, sillä johdannossa on kihelmöivää sointia ja tunnelmallista itujen kehkeytymistä. Puupuhaltimet kirmailevat leikkisästi. Mutta sitten kun koko jousisto liittyy hakkaavaan rytmiin ja vasket alkavat ulvoa, tulee jotenkin pidätelty olo – tumma, uhkaava alkuvoima puuttuu.
Tämä kaksinaisuus leimaakin sitten koko baletin tulkintaa. Mäkelä löytää siitä paljon tarkasti toteutettuja yksityiskohtia. Partituurin primitivismin takana oleva sofistikoitunut rakennustapa tulee hyvin esiin: kasautuvat rinkiaiheet visualisoivat tanssia, ja toisen osan alku on sadun siipien havinaa Tulilinnun tapaan. Mutta onko Mäkelä liian kiltti ja kohtelias tähän musiikkiin? Hän ei heittäydy tarpeeksi pakanalliseen riittiin, ja vaikka orkesterissa riittääkin panoksia, rytmit jäävät joskus jäykiksi, vaille orgaanista ja orgastista suuntaa.
Tulilintu sopii Mäkelän väreillä ja detaljeilla nautiskeluun paremmin, ja unelmoiva sadunlumo välittyy Deccan lämpimästä sointikuvasta. Orkesteri tuo esiin musiikin ranskalaiset piirteet lehahtavine ja surisevine eleineen ja hivelevine sooloineen. Tämän parissa kelpaa hekumoida aikansa, kunnes havahtuu: miten tämä tuntuu niin pitkältä? Tarjolla on koko balettimusiikki, mikä asettaa haasteensa kokonaisuuden muodonnalle. Mäkelä jämähtää joskus makoilemaan kukkaniityllä, kun pitäisi pitää liikkeen suunta ja karaktäärit aktiivisina. Oopperan ja baletin johtaminen auttaisi tässä suuresti, ja toivottavasti Mäkelä löytää niillekin aikaa.
Ja ennen muuta sopii toivoa, että kapellimestari pitää päänsä kylmänä levy-yhtiöiden ja managerien paineessa ja tekee vain sellaisia levyjä ja konsertteja, joiden teoksiin hänellä on kypsyttelyn tuoma sisäinen pakko. Mäkelän seuraava suuri levypaketti koostuu kaikista Shostakovitshin sinfonioista oslolaisten kanssa. Pidetään peukkuja.
Harri Kuusisaari
