Johann Staufer rakensi vuonna 1823 arpeggione-soittimen, jossa oli kuusi kieltä, kitaran otelauta ja viritys, ja jota soitettiin jousella sellon tapaan. Kitaristi Vincenz Schuster innostui uutuudesta ja tilasi Schubertilta sonaatin soittimelle. Teos valmistui seuraavana vuonna, mutta painettiin vasta vuonna 1871, kun soitin oli jo kauan sitten poistunut muodista. ”Arpeggione”-sonaattia kuullaan nykyisin sellolla tai alttoviululla soitettuna, mutta on aina oma ilonsa kuulla teos sille tarkoitetulla soittimella.
Ohut ylärekisteri ja vikuroiva intonaatio kertovat, miksi arpeggionen kukoistus jäi lyhyeksi. Sonaatti D. 821 kuuluu kuitenkin Schubertin keskeisiin soitinteoksiin. Soittimen olemus on huomioitu myös sonaatin rakenteessa, jossa kaksi laajaa, ei kovin nopeaa osaa kehystää lyhyttä Adagioa. Hitaassa osassa Alexander Rudinin ja Konrad Graf -fortepianoa (1827) soittavan Aapo Häkkisen taide on maagisimmillaan. He eivät ole ensimmäisiä, jotka ovat levyttäneet Arpeggione-sonaatin periodisoittimin, mutta he ovat vakuuttavimpia kuulemiani.
Rudinin soittaman arpeggionen alkuperästä ei ole annettu tietoa, mutta ymmärrettävästä varovaisuudesta huolimatta hän ja Häkkinen esittelevät retoriikaltaan ja runokieleltään erityislaatuisen teoksen tavallista tasapainoisemmin. Daniil Shafranin oppilaisiin lukeutuva Rudin on tuttu vieras Suomessa ja monipuolinen historiallinen tutkimusmatkailija.
Sandor Véghin opissa kasvanut wieniläisen viuluperinteen maestro Erich Höbarth muistetaan viime kaudelta hienon Mozartin jousikvintettosarjan primaksena. Hänen avustuksellaan levyn täydentää yksi kamarimusiikin suurista klassikoista, Schubertin Es-duuri-pianotrio. Se oli yksi harvoista teoksista, joissa wieniläiset saivat kevään 1827 julkisessa konsertissa tutustua todelliseen Schubertiin.
Höbarth, Rudin ja Häkkinen astuvat pianotriossa taiteellisesti avarampaan maailmaan. Teoksesta syntyy runollinen vaellustarina, jossa periodityyli on sisäistetty täydellisesti, eikä kokoonpanoa usein vaivaavista balanssiongelmista ole tietoakaan. Schubertin eeppiseen teokseen, sen kalvaviin pelkoihin ja puhkeavaan onneen, on heittäydytty vapautuneesti, jokaisesta käänteestä inspiroituen.
Pietarsaaren Schauman-salissa syksyllä 2019 tehdyt äänitykset ovat päteviä, vaikka tuotantoon olisi voinut panostaa enemmänkin. Levy on kuitenkin hyvä esimerkki Naxosin valppaudesta ja ennakkoluulottomuudesta, josta kuluttajan ei tarvitse maksaa paljon.
Antti Häyrynen
