On käynyt selväksi, että Suomen klassisissa piireissä vastustetaan ns. tähtikulttia. Usein sanan merkitys jää hämäräksi – ei kai yleisöltä viedä oikeutta ihailla suuria taiteilijoita? Joskus samassa yhteydessä viitataan kaupalliseen markkinointiin: kauniit kuvat, pukeutumiseen satsaaminen ja itsensä tyrkyttäminen kertovat tosi muusikkojen mielestä alistumisesta pinnalliselle pop-maailmalle, jossa ulkoiset avut ovat tärkeämpiä kuin soittotaito. Tosi ammattilainen on nöyrä, kulkee musiikki edellä eikä koreile.
Kuulostaa melkein liian puhtoiselta ollakseen totta, joten otetaanpa asiaan toinen näkökulma. Jos kyse onkin tasapäisyyden diktatuurista ja kyvyttömyydestä ymmärtää nykyaikaisen musiikkibisneksen luonnetta? Ei kai julkisuus demokraattisin periaattein määräydy. Miksei hyvä muusikko saisi näyttää hyvältä myös mediassa? Muuttuisiko asenne markkinointiin, jos palkkaa ei maksaisikaan veronmaksaja, vaan työ pitäisi itse myydä?
Kuulen Urhon pubin uumenista jo sellaista murinaa, että puolustaudun saman tien. Olen myöskin sitä mieltä, että soitto- ja laulutaidot ratkaiskoot eivätkä kiiltokuvat, ja ihailen nöyrää ja tärkeilemätöntä asennetta muusikon työhön. Parhaimmillaan se välittyy taiteellisen lopputuloksen rehellisyytenä. Mystifiointi ja palvonta eivät ole tätä päivää, mutta kyllä jonkun Herbert von Karajanin ajoista onkin palattu maan pinnalle.
Tähtikultin historiallisena taustana on romantiikan ajan neromyytti, Paganinin ja Lisztin kaltaiset virtuoosit, jotka soittivat kuulijansa hurmioon, mutta sitä voidaan jäljittää barokin kastraattilaulajiin asti. Musiikin lumoon on aina kuulunut ylivertaisuuden ja ihmeen illuusio. Yleisö haluaa arjesta irti kohottavia elämyksiä. Sellaisia tarjoava tähti on tietenkin eri asia kuin markkinoinnilla aikaan saatu, mutta onko tällainen manipulaatio klassisen musiikin todellisuutta? Mielestäni ei ainakaan siinä määrin kuin annetaan ymmärtää.
Otetaan esimerkiksi nykyajan kärkiviulistit, joista huomattava osa on kauniita nuoria naisia. Tämä on herättänyt usein (mies)muusikoiden parissa epäilyjä, että kaunotar-ilmiö on vain kavala myyntitemppu. Minä en tiedä näistä erinomaisista taitureista ainuttakaan, joka ei ansaitsisi asemaansa. 1990-luvulla joku Vanessa Mae käväisi vilauttamassa paljasta pintaa mutta katosi saman tien. Nykyajan musiikkibisnes on niin vaativaa, että sen huipulle on turha pyrkiä kepulikonstein. Sen tietää jokainen vastuullinen agentti ja levy-yhtiön edustaja.
En silti kiistä, etteikö turhia julkkiksia ja pr-tempauksia ole. Samalla aina riittää muusikoita, jotka jäävät syystä tai toisesta sivuun, vaikka taitoja riittäisi tähdeksi. Ei auta itku markkinoilla, sillä ura on niin monesta asiasta – myös sattumasta – kiinni. Julkisuuden hallinta ei ainakaan huononna mahdollisuuksia, ja monilla suomalaisilla olisi siinä opittavaa – vertaillaan vaikka taiteilijoiden internet-sivuja meillä ja muualla. Pelkkä soitto ei aina riitä – kunnes tulee joku Grigori Sokolov, joka kumoaa kaiken. Mutta kuka pystyy samaan?
