Klassisten konserttien visualisoiminen ja teatterillisten elementtien mukaan tuominen on asia, joka herättää alan yleisössä erilaisia mielipiteitä. Osa kaipaa ”puhdasta” musiikkia ja rauhan saareketta arjessa joka hetki tykittävästä informaatiotulvasta. Joku toinen voi kokea pimeässä hiljaa istumisen, muodollisen asettelun, pokkailun ja muut konsertin rituaalit vieraina. Konsertin ja oopperan sosiaalinen tilanne oli hyvin erilainen ennen kuin Wagner keksi pimentää salin, ettei mikään ulkopuolinen häiritsisi hänen teostensa pyhää toimitusta.
Omat kokemukseni dramatisoidusta konsertista ovat voittopuolisesti myönteisiä.
Eskapistinen lähtökohta ei ole tätä päivää.
Kirkkomusiikkiteosten oopperalliset ohjaukset, tanssin tuominen barokkimusiikin kylkeen ja valo- ja videosuunnittelu esimerkiksi Holstin Planeetoissa ovat jo tuttuja. Usein pienetkin keinot kuten esiintyjien sijoittelu eri puolille salia tehoavat. Tapiola Sinfonietta lanseeraa tässä kuussa Indie-konserttisarjan, jossa esitystaidetta tuodaan mukaan orgaanisemmin. Rituaaleja saa purkaa, mutta ei tempuilla vaan kokonaisvaltaisen kokemuksen ja temaattisen suunnittelun pohjalta. Sen kautta on mahdollisuus löytää uutta yleisöä ja saada enemmän keinoja siihen, mitä ja miten ylipäätään halutaan viestittää. Eskapistinen lähtökohta ei ole tätä päivää.
Samaan aikaan kun musiikki hakee uutta virtaa näyttämöllisyydestä, teatterissa musiikin käyttö ja esitystaiteen elementit ovat tulleet tekstilähtöisen realismin rinnalle ja sen ohikin. Se haastaa perinteistä dramaturgiaa terveellä tavalla. Tanssissa puolestaan trendinä on tuoda liikkeen rinnalle puhetta. Siitä en näkemieni esitysten – kuten NDT:n Figures in Extinction Tanssin talossa – perusteella erityisemmin pidä, mutta ymmärrän koreografien halun laajentaa ilmaisuaan ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Voisiko rajoja ylittää tiiviimmällä laitosten yhteistyöllä? Tanssi rikastuttaa konsertteja laittamalla liikkeen ja musiikin keskustelemaan. Teatterin puolella TTT:n ja Tero Saarinen Companyn Macbeth oli vakuuttava esimerkki siitä, mitä ilmaisun fuusioilla voi saada aikaan. Käytännön ongelmana ovat tanssin alan hatarat rakenteet ja krooninen rahapula, minkä vuoksi orkesterien ja teatterien pitäisi tulla vastaan. Se voisi olla niille itselleenkin hyväksi.
Kolumnistimme Aleksi Barrière käsittelee tässä lehdessä sitä, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan musiikkiteatterista. Onko se Disney-musikaaleja vai 1960-luvun avantgarden perinnettä? Molempia, ja siksi termiä ei voi omia. Taideyliopistossa aloittaa tämän lukukauden alussa uusi musiikkiteatterin maisteriohjelma. Vihdoinkin. Koko Taideyliopiston perustamisen motiivi oli synergioiden löytäminen, ja vasta nyt saadaan jotain konkreettista aikaan tässä kaikkein ilmeisimmässä taitojen yhdistämisessä. Laulamisen, näyttelemisen ja tanssin hallitseville taitureille on paljon käyttöä teatterikentällä, ja toivottavasti maisterikoulutus sinetöi jo tapahtuneen tason nousun. Tärkeää silti olisi, että musiikkiteatteri tässäkin käsitettäisiin laajasti eikä vain musikaalinäyttelijöiden ammattikouluna. Kyseessä on niin nopeasti kehittyvä kenttä, että valmiuksia täytyy olla moneen suuntaan. Tästä lisää seuraavassa Rondossa.
Harri Kuusisaari
NOSTO