Ei tarvitse olla suuri visionääri ennustaakseen kulttuurin tulevaisuutta: eri taidelajien elementtejä yhdistelevä kerronnallisuus ja uuden teknologian käyttö korostuvat, ja monikulttuurisuus tulee kaikkialle vääjäämättömästi muuttaen kuvaa identiteetistä ja taiteesta sen määrittelijänä. Onko suomalainen taide-elämä valmis näihin muutoksiin, vai yritetäänkö pitää jääräpäisesti kiinni vanhoista lokeroista ja kansallisista rajoista?
Musiikkiteatteri on lähin poikkitaiteellisuuden ilmentymä. Se vetää nuoria luontaisesti, kymmenet säveltäjät ahertavat oopperan parissa, ja teatterit olisivat vararikossa ilman musikaaleja. Silti alan koulutusta ei ole vieläkään saatu kunnolla järjestettyä. Taideyliopiston akatemiarajoja ylittävälle strategialle on uskottavuuskysymys, että tässä päästään eteenpäin. Miksi hyvin toiminut alan ammattikorkeaopetus lopetettiin Lahdessa, mutta lupa sen aloittamiseen annettiin Jyväskylään? Mitä alan perinnettä ja ammattitaitoa siellä on?
Helsingin juhlaviikkojen väistyvä johtaja Erik Söderblom pui tässä lehdessä musiikkiteatterin tekemisen rakenteellisia ongelmia. Kansallisooppera ja teatterit keskittyvät vakiintuneen formaatin oopperaan ja musikaaliin, eikä uudelle ja kokeilevalle jää niissä tilaa. Vapaat ryhmät taas putoavat usein avustusten jaossa pöytien väliin, eikä isompiin satsauksiin riitä rahkeita. Siksi esimerkiksi Juhani Nuorvalan oopperan Flash Flash kantaesitys on peruuntunut jo neljään kertaan. Siinä käytetään uutta teknologiaa, mikä on kustannuserä, eikä se kerro suomalaisista suurmiehistä vaan taiteilija Andy Warholista. Kovin ovat rajat ahtaalla.
Nykytilanne ei näytä hyvältä suomalaisen oopperabuumin säilymisen kannalta. Tuotanto pysyy pullonkaulana, vaikka säveltäjillä riittäisikin mielenkiintoa. Söderblom esittää uuden esittävän taiteen säätiön perustamista tukemaan alaa pitkäjänteisemmin ja strategisemmin. Samalla voi keskustella siitä, onko Kansallisoopperan tehtävänä pitää yllä taidemuodon luovaa kihinää vai täyttää kautensa megamusikaalilla. Täyspainoiset kantaesitykset (nuoriso-oopperan pois lukien) ovat jo pitkään loistaneet poissaolollaan.
Lehtemme monikulttuurista musiikkia käsittelevässä artikkelissa tulee esiin se, miten kyse ei ole vain taiteensisäisestä asiasta vaan inhimillisen kanssakäymisen tavoista. Miten tämä yhteiskunnan rikastuminen näkyy kulttuurielämässä? Heikonlaisesti. Konserttisalit, oopperat ja teatterit pysyvät länsimaisen taiteen linnakkeina, jonne muilla kulttuureilla ei juuri ole asiaa. Muutos on kuitenkin käynnissä. Esimerkiksi suurin osa Pariisin Filharmonian ensi kauden teemaviikonlopuista keskittyy muiden kulttuurien musiikkiin. Kokonaan uusia yleisöryhmiä vyöryy taloon, ja kohtaamisista hyötyy myös talon ydintarjonta.
Kyllä Suomessakin maailmanmusiikkia kuulee, mutta pulaa on vakituisista foorumeista ja tarjonnan suunnitelmallisuudesta. Vanhat perinteet ja esimerkiksi idän korkeakulttuurit ansaitsevat nekin osansa. Festivaalit voisivat ottaa asian yhteiseksi projektikseen. Helsingin juhlaviikkojen Kiina-teema on suunnittelun puutteineenkin hyvä avaus. Kuka ottaa kopin?
