tiistai huhtikuu 23. 2024

Iso laiva kääntyy, kun on pakko
I

Alkuvuoden kiinnostavin oopperauutinen tuli New Yorkin Metropolitanista, ja se sisälsi sekä huolen että toivon elementtejä. Ensin ne synkemmät: maailman suurin oopperatalo ei ole kyennyt virkoamaan koronasulkujen jälkeen odotetulla tavalla, vaan iso osa yleisöstä on jäänyt palaamatta. Syyskauden lipputulot putosivat 49 miljoonaa dollaria verrattuna pandemiaa edeltävään aikaan. Keskimääräinen täyttöaste tippui 73 prosentista 61 prosenttiin. Pahiten sakkasivat suuret klassikot, jotka ovat olleet talon kivijalka. Esimerkiksi Verdin Don Carlos myi vain 40 prosenttia paikoista. Toisaalta suurimmaksi hitiksi nousi uusi amerikkalainen ooppera, Kevin Putchin The Hours. Edellisellä kaudella saman tempun teki Terence Blanchardin Fire shut up in my bones – ensimmäinen tummaihoisen säveltäjän ooppera Metropolitanin historiassa.

Tässä tullaankin toivon pilkahdukseen: olisiko nykyoopperassa tie ulos umpikujasta? Ainakin Metropolitanin johto tuntui vetävän tämän johtopäätöksen, sillä se ilmoitti panostavansa niihin voimakkaasti tulevina kausina ja irrotti projektiin säästöpääomastaan 30 miljoonaa dollaria. Seuraavien kausien ohjelmaan tulevat ainakin Kaija Saariahon InnocenceJake Heggien Dead man walkingAnthony Davisin The Life and times of Malcolm XDaniel Catánin Florencia en el Amazonas ja John Adamsin El Niño. U-käännös aiemmasta klassikkoparaatista on huomattava, mutta tuskin sitä voi avantgarden voitoksi sanoa. Suurin osa amerikkalaisista teoksista on sävelkieleltään sangen perinteisiä, ja aihe perustuu usein menestysromaaniin tai -filmiin. Mutta tyyli on sivuseikka sen rinnalla, että elävien säveltäjien teokset kuitenkin heijastavat ympäröivää maailmaa eri tavalla kuin klassikot.

”Ainut tie eteenpäin on uudistuminen”, sanoi oopperanjohtaja Peter Gelb ja mainitsi myös yhden motiivin uusiin teoksiin panostamisessa: tähtilaulajat ovat kiinnostuneita niistä, ja heidän varaansa sopii rakentaa vetovoimaa. Kyllä uutta luovaa antia nähdään muuallakin, mutta Metropolitanin tapaus on jännittävä sikäli, että nyt kyseessä on iso laiva, jollaiset kääntyvät hitaasti. Päätöstä ei ole voitu tehdä ilman luottamusta siihen, että amerikkalaisessa systeemissä elintärkeät lahjoittajat ovat ideassa mukana. Riippuu paljon siitä, miten se heille myydään.

Olisiko esimerkissä mallia muillekin? Vastaava yleisön sohvilleen jäämisen ongelma on puhuttanut myös esimerkiksi Saksassa, eikä viisastenkiveä ole löydetty. Yleensä oman aikamme teokset ovat oopperoille ja sinfoniaorkestereille niitä, joita uskalletaan ottaa mukaan klassikkojen takaaman selustan turvin, mutta entä jos asetelma kääntyisikin päälaelleen? Palattaisiin menneiden vuosisatojen ajatteluun siinä, että teoksen uutuusarvo olisi houkutin. Mutta millaisen teoksen?

Euroopassa painaa yhä jossain määrin modernismin ja suuren yleisön välille levinnyt kuilu, kun taas Amerikassa suosittu minimalismin perintö on rakentanut toimivia siltoja populaarimusiikkiin. Toisaalta tyyliskaala on meilläkin vapautunut niin, että koko nykymusiikin vaikeus on pitkälle myyttiä. Orkesterien ja oopperoiden tulisi kyetä purkamaan se ohjelmasuunnittelun dramaturgialla. Vastuu on myös säveltäjillä, joiden täytyy tehdä tinkimättömiä teoksia ihmisiä koskettavista aiheista. Se on hyvin mahdollista – sen osoitti Innocencen loppuunmyyty ja paljon uutta yleisöä kerännyt esitysjakso Kansallisoopperassa.

Harri Kuusisaari

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia