NIIN SIINÄ NYT SITTEN KÄVI, että käytännössä koko festivaalikesä jouduttiin uhraamaan koronan vuoksi, vaikka pari kuukautta sitten kauhistelin koko mahdollisuutta. Valtava aukkohan siitä musiikkielämään jää sekä alueellisesti että genreittäin – juuri kesäfestivaalit tuovat kulttuuria pienillekin paikkakunnille, ja kamarimusiikin vuotuisesta annista ne edustavat leijonanosaa. Onneksi monet festivaalit ovat kevytrakenteisia ja selviävät ilman katastrofeja. Suurtapahtumilla on vaikeampaa – nähtäväksi jää, moniko kaatuu. Jos festivaali siirtää ohjelmansa vuodella yksi yhteen, voi kysyä, reagoiko se edes aikaansa. Todennäköisesti ohjelma useimmilla muuttuukin.
Freelance-muusikoille kesän tulojen menetys on kova isku. Toivottavasti opetustyöt toteutuvilla leireillä ja päätetyt lisäavustukset auttavat heitä pahimman yli. Mutta niin tässä kuin koko alan kannalta suurin kysymys on se, mitä tapahtuu syksyllä. Lähteekö konserttikausi tosissaan käyntiin vai jatkuuko varuillaan olo ja pahimmillaan uusi sulku pandemian toisen aallon myötä? Tätä on mahdotonta sanoa, eikä voi kadehtia taidelaitoksia, jotka joutuvat tekemään päätöksiä sumussa.
JOTKUT – kuten Kansallisooppera – olivat rohkeita ja julkaisivat elokuussa täysillä alkavan ohjelmansa jo huhtikuussa, meni sitten syteen tai saveen. Jotkut taas odottavat lanseerausta myöhemmäksi. Pitkällä tähtäimellä toimiva suunnittelu ei anna mahdollisuutta äkkinäisiin käännöksiin. Kausikorttilaisillekin on oltava jotain, mitä myydä. Juuri kausikorttilaisten käyttäytymistä moni laitos nyt pelkää. Heistä melkoinen osa kuuluu koronan riskiryhmään. Jääkö lippu nyt ostamatta ja orkestereille talouden pohja saamatta? Eräs brittilehti tutki keväällä konserttiyleisön ikäluokkia, ja loppupäätelmä oli arvattavissa: ilman yli 65-vuotiaita koko nykyisen kaltainen klassinen musiikkielämä kuolisi. Sama pätee myös Suomeen.
Edustan sitä kantaa, että maskipakko ihmisiä keräävillä paikoilla olisi pitänyt saada jo aikapäiviä sitten. Miten kulttuuritilaisuuksia voisi järjestää turvallisesti? Yleisön istuminen kasvosuojaimissa ei olisi kovin mukavaa saatikka eleganttia, mutta se on joka tapauksessa maailmalla hyväksi todettu tapa suojata toista ihmistä. Turvavälit saataisiin myymällä paikoista vain osa. Se tietenkin söisi kannattavuutta, mutta tässä tilanteessa se ei ole pääasia. Soittajien ja laulajien turvatoimista ammatin harjoittamisessa kerrotaan tämän lehden sivulla 25. Yksi asia kuitenkin on varmaa: jatkuvat sulkemiset merkitsevät kulttuurille samanlaista halvaannustilaa kuin taloudellekin. Striimaus ei asiaa ratkaise kuin pieneltä osin – elävän esityksen jännite ja kommunikaatio jää pois.
MIKÄLI MATKUSTUSRAJOITUKSET jatkuvat, ulkomaisen solisti- ja kapellimestarivieraiden saaminen vaikeutuu. Omin avuin voidaan selvitä vähän aikaa, mutta tästä ei saisi missään tapauksessa tulla alku kansalliselle sulkeutumiselle. Suomen kulttuurielämässä on itseriittoista henkeä ennestäänkin aivan tarpeeksi, joten rajojen pystyttäminen näivettäisi koko alaa. Kansainvälistä vuorovaikutusta tulisi päin vastoin tehostaa. Rutto ei estänyt Italian renessanssia puhkeamasta eikä espanjantauti 1920-luvun taiteiden rikasta rönsyilyä. Lopun aikojen maalailu ja kellojen siirto taaksepäin ei kannata nytkään.
