Festivaalikesä näyttää olevan sinnikästä sorttia, sillä vain ani harva klassinen kesätapahtuma on jäänyt koronapandemian tai talouskriisin uhriksi, ja uusiakin ilmaantuu. Tämä varmaan johtuu siitä, että suurin osa niistä on organisaatioltaan ketteriä ja tilanteisiin mukautuvaisia. Vielä rajoitusten piirissä kärvisteltäessä moni profetoi sitä, miten maailma ei palaa ennalleen kulttuurissakaan. Yleisö jämähti vielä viime syksynä sohvilleen, mutta kevättä kohden mentäessä oli jo havaittavissa piristymistä. Nyt tilanne näyttää melkein siltä miltä ennenkin – yllättävänkin konservatiiviselta.
Kesäfestivaalitkin tukeutuvat vanhoihin, hyviksi todettuihin konsepteihin. Niin Naantalin Musiikkijuhlat kuin Kuhmon kamarimusiikki saivat uuden polven johtajat edeltäjiensä suuriin saappaisin. Kyllä niin Elina Vähälän kuin Minna Pensolan ja Antti Tikkasen kädenjälki näkyy niin ohjelmien rakenteissa kuin esiintyjäkunnassa, mutta ilman suuria irtiottoja. Ehkä se on viisasta, sillä kummallakin on vakiintunut yleisö, joka pitää rituaaleista. Silti senkään pysyvyyteen ei voi luottaa.
Kulttuurin on pidettävä entistäkin tarmokkaammin huolta ilmapiirin avoimuudesta.
Paikallisen yleisöpohjan ja samalla palvelujen kariseminen on tulevaisuudessa monen tapahtuman haaste, kun maaseudulta väki vähenee. On tarjottava erityisiä elämyksiä, joissa on filosofia takana. Tällaisesta esimerkkinä on Kittilässä toimiva Hiljaisuus-festivaali, joka yhdistää eri taiteenalat yhteisölliseksi kokemukseksi, jota luovat myös Lapin luonto ja pieni kyläyhteisö maaseudun nostalgiaa henkivine esityspaikkoineen. Tässä voisi olla jotain sellaista, jossa olisi markkinarakoa myös kansainvälisesti. Hiljaisuus-tiimi ei kuitenkaan tunnu edes haluavan turistilaumoja. Tällaisesta idealismista Kuhmon kamarimusiikkikin alussa lähti. Miten yhdistää taiteellinen neitseellisyys ja intiimi nuotiotunnelma tuotteistettuun matkailubisnekseen – siinä riittää pohdittavaa.
Tämän kesän klassisten tapahtumien teemoissa on jälleen kerran yksi ylitse muiden: luonnon inspiraatiot musiikissa. Jossain siinä on huomioitu ajankohtaiset ilmastokriisit, mutta ei teeman käsittely silti kovin aktivistiselta vaikuta. Mikä onkaan suomalaiselle lohduttavampaa keskellä sotaa ja muita myllerryksiä kuin kuunnella luonnonläheistä musiikkia lähellä luontoa. Kaukana kavala maailma – vain harva suunnittelija on ottanut kontekstikseen nykyistä maailmantilannetta. No, ei festivaalille tietenkään tulla murehtimaan, mutta taitavalla kuratoinnilla voidaan päästä siihen, ettei taide ole irrallinen eikä eskapistinen asia van ajassa liikkuvien asioiden tulkki.
Arvostan suomalaisten kesäfestivaalien kodikasta tunnelmaa, mutta festivaalin on toisaalta myös tuuletettava, avattava ovia ja ikkunoita. Kansainvälistyminen ei ole vain sitä, että tuomme tänne herkkuja muualta vaan myös sitä, että kiinnitytään tuotanto-organisaationa kansainvälisiin verkostoihin. Mikään festivaali ei ole tehnyt sitä niin hyvin kuin Viitasaaren Musiikin aika, joka hankkii suuren osan rahoituksestaankin tätä kautta. Yhteisprojektit ovat tuoneet areenoita myös suomalaisille säveltäjille saada musiikkiaan kuuluviin. Helsingin juhlaviikoilta oli hyvä veto tuoda Pina Bauschin Kevätuhri mustien tanssijoiden tekemänä, mutta monikulttuurisuuden tematiikkaa soisi käsiteltävän systemaattisemmin. Jos poliittiset suhdanteet näyttävät kansallismielisyyden kasvua, kulttuurin on pidettävä entistäkin tarmokkaammin huolta ilmapiirin avoimuudesta.
Harri Kuusisaari
