Suuri määrä asiantuntijoita ja muita ennustajia on viime aikoina visioinut koronan jälkeistä aikaa. Paluuta entiseen maailmaan ei ole, ja niin egoismi, globalisaatio, urbanisaatio kuin uusliberalismi ovat tiensä päässä – näin meille on kerrottu. Joku näkee, että pandemia vain vauhdittaa muutenkin vääjäämättömiä käänteitä, mitä tulee vaikkapa ilmastonmuutokseen, luonnon tuhoamiseen, älyttömään kulutukseen ja kapitalismin moraaliin.
Hyvä, että visioidaan, mutta kulttuurista vain harva on rohjennut lausua yhtä pitkälle meneviä julistuksia. Ehkä viisaasti, sillä se on niin sidoksissa yhteiskunnan ja talouden sumuisiin näkymiin. Nyt katse on ensi kauden suunnittelussa. Voi jo hekumoida sen rikkaudella, kun peruuntuneetkin herkut tulevat pöytään uusien kanssa. Silti force majeure on otettava huomioon sopimusten tekoja myöten. Jos tartuntavaara säilyy rokotteen keksimiseen saakka, ja elämästä tulee rajoitusten purkamisen ja uudelleen pystyttämisen vaihtelua, miten se vaikuttaa yleisön käyttäytymiseen?
Kulttuuria tarvitaan, ja kristallipallossa soitto soi – se on itsestäänselvyys, mutta millaisilla teoilla sitä voisi turvata? Täytynee ensi kädessä puhua rahasta, sillä muu tuntuu tässä tilanteessa jotenkin höttöiseltä. Suomen valtio ainakin yrittää hoitaa leiviskänsä: viimeisessä lisätalousarviossa kulttuuri sai 40 miljoonaa lisäapua, ja seuraava, esimerkiksi kesän festivaaleja koskeva paketti on valmisteilla. Jo pitkään pöydällä ollut rakenteellinen uudistus eli freelance-taiteilijoiden ja vapaan kentän aseman parantaminen vain korostuu, koska niihin kriisi iskee ensimmäisenä.
Toivottavasti kuntapuoli ei sorru paniikinomaisiin leikkauksiin, sillä ne voivat muutenkin haavoittuvassa tilanteessa koitua monen festivaalin ja kulttuuriyhteisön kohtaloksi. Paikallispäättäjien vastuulla on se, säilyvätkö pienemmätkin kaupungit ja kunnat henkisesti virikkeellisinä vai eivät. Sillä on myös taloudellista vaikutusta. Ei mitään uutta tässäkään.
Tässä lehdessä kerrotaan, miten musiikin oppilaitokset joutuivat pystyttämään vain muutamassa päivässä laajamittaisen etäopetuksen rakenteet ja keinot. Hyvin siitä selvittiin, vaikka alkuhankaluuksia olikin. Ei ole epäilystä siitä, etteikö metodologiaa saataisi vielä parannettua, kunhan kokemuksia ehditään koota. Etäopetus tuskin tulee korvaamaan kokonaan lähipetusta, eikä siitä löydy ratkaisua yhteissoiton järjestämiseen, joka kuitenkin on kaiken elävän musisoinnin perusta. Veikkaan silti, että osia etäkevään keksinnöistä jää pysyväänkin käyttöön.
Paljon mahdollisuuksia on etenkin siinä, miten teknologian avulla saataisiin laajennettua kohtuullisin kustannuksin musiikinopetuksen vaikutuspiiriä entistä laajemmalle, paitsi nuorison niin myös vanhempien keskuuteen. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa laulu- tai soittotunteja tai vetreyttää joskus unohduksiin jääneitä taitoja. Myös striimauksesta on saatu uusia kokemuksia, joita voi jatkossakin hyödyntää uuden yleisön saamiseksi. Vaarana on toki vajoaminen kotisohvan passivoivaan syliin. Sitäkin voi yrittää lieventää interaktiivisuutta lisäämällä.
