Kevään tärkeimpiä keskustelunaiheita kulttuurin kentällä olivat taidelaitosten valtiontukijärjestelmän uudistus – ja se paljonpuhuttu metoo. Edellinen asia vähän lässähti, kun tärkein osa uudistuksesta jätettiin seuraavan hallituksen kontolle. Seksuaalisten ahdistelujen ja häirintöjen paljastusvyyhti taas sai tähän asti pahimman suomalaisen tapauksensa Kansallisbaletista. Talo yritti parhaansa selvitäkseen siitä vähin vaurioin, mutta ilmaan jäi aivan tarpeeksi kysymyksiä, jotka estävät asian lakaisemisen maton alle.
Hallitus päätti budjettiriihessään viedä vos-uudistusta eteenpäin vain museoiden osalta ja kohentaa esittävän taiteen vapaan kentän tilannetta. Lisää rahaa uudistuksiin tulee seitsemän miljoonaa euroa. Nämä ovat sinänsä hyviä asioita. Vanhan orkesteri- ja teatterilain jääminen voimaan on kuitenkin ongelmallista, sillä kokonaisuudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ilmeisesti asiaa pohtineen työryhmän esitys oli liian kova pala purtavaksi, vaikka sitä samalla arvosteltiin siitä, ettei se mennyt tarpeeksi pitkälle. Suurin parku kuului teatterien suunnalta. Tämä kertoo jälleen kerran siitä, miten vaikeaa korporatiivinen päätöksenteko on: jos joku on menettämässä, rakenteelliset muutokset ovat mahdottomia vaikka miten tarpeellisia.
On arvoitus, miten uudistus nyt liikkuu eteenpäin. Löytyykö rohkeutta ja keinoja ottaa sisältö ja laatu edes jotenkin osaksi kriteerejä – lisääntyvän epävarmuuden uhallakin – vai jatkuuko sementoitu systeemi? Jälkimmäinen olisi ikävää vapaalle kentälle ja tuen piirissä uusille aloille kuten kuoroille. Vanhan säilyttäminen ja uuden mukaan otto yhtä aikaa onnistuisi vain merkittävällä lisärahalla. Nähtäväksi jää, ulottuvatko nousukauden hedelmät sinne asti. Mallia voisi ottaa Ruotsista ja Saksasta: siellä kulttuuribudjetti on viime vuodet kasvanut.
Ja sitten se metoo, joka päätti Kansallisbaletin johtajan Kenneth Greven jo taiteellisestikin ristiriitaisen kauden ikävimmällä mahdollisella tavalla. Mitä siitä on opittavaa organisaation tasolla? Ainakin se, että jokainen huonon ilmapiirin merkki on otettava vakavasti. Nyt talo jäi ehkä vähän liikaa jankuttamaan sitä, että kantelut Greven käytöksestä olivat nimettömiä, joten mitään ei voitu tehdä. Jos tällainen pelon ilmapiiri syntyy, on vaikea uskoa, ettei siitä leviäisi hajuakaan – jos työpaikalla vallitsee avoimuus ja transparenssi. Jos ongelmasta on Grevelle jo moneen otteeseen puhuttu, mutta parannusta ei tapahtunut, kyse on ollut liian lepsusta otteesta hänen entisten esimiestensä taholla. Kummallista, ettei Greven kauden kunniaksi järjestettyä gaalaa toukokuussa peruttu. Sitä gloriaa hän ei olisi ansainnut.
Metoo-keskustelu on ollut tervehdyttävää vetäessään konkreettisia rajoja ja laskiessaan ongelmista ilmoittamisen kynnystä, vaikka ylilyöntejä ja lieveilmiöitäkin sen tiimoilta on tapahtunut. Tarvitaan koko käytöskulttuurin muutosta, eikä se tapahdu hetkessä. Hysteriaa olisi kuitenkin vältettävä ja mahdollisuus mustamaalaamiseen suljettava pois. Yksi vaaran vyöhyke, joka monissa tarinoissa on tullut esiin, ovat musiikkileirit. Otetaan se periaate, että tänä kesänä niillä ei saa olla yhtään häirintätapausta ilman, että asiaa viedään eteenpäin – vaikka miten klassisen musiikin maine ja joidenkin kunnia menisi.
