torstai marraskuu 21. 2024

Musiikkikilpailut muuttukoot
M

 

Olen kokenut ajoittaisia allergiareaktioita musiikkikilpailuja kohtaan. Ne assosioituvat mielessäni vakavaan jäykkyyteen, normatiiviseen ”oikein” tekemiseen, tekniikan tai äänimateriaalin korostukseen ja taiteen alistamiseen joksikin sellaiseksi, mitä voi mitata. Koko kilpailemisen, makuasioista kiistelyn ja juryn päätösten aiheuttaman spekulaation pitäisi tietenkin ottaa viihteenä, mutta pelkään pahoin, että moni ei näin tee vaan vetä johtopäätöksen: tällaista klassinen musiikki on – tosikkomaista suorituspeliä.

Tässä pelissä pärjää keskitien kulkija, joka ei ärsytä ratkaisuillaan tuomareita vaan tarjoaa toimiva, virheettömiä ja laskelmoivia peruspaketteja. Tietenkin todellinen, suuri persoonallisuus erottautuu, mutta auttaako kilpailuinstituutio sellaisten löytymistä?

Päätin jo aikoinaan jättää Sibelius-viulukilpailut väliin, kun nimikkosäveltäjän viulukonserton kuunteleminen kuuteen kertaan vei pitkäksi aikaa maun koko teoksesta. Alkuerien pakollisten Bachien kuuntelu käy suoranaisesta masokismista. Tällä kertaa tyydyin otteisiin välieristä ja kuulin kiinnostavaa ja syvästi eläytyvää nuorukaista nimeltä Kerson Leong. No, eihän hän finaaliin päässyt koska soitti ”liian vapaasti”, mutta ei sillä hänen uralleen ole mitään merkitystä – kuten ei voittajan voitollakaan. On ihmeellistä, miten nämä kilpailumenestykset roikkuvat yhä taiteilijaesittelyjen pakkopullana, vaikka nykyisin tieto kiinnostavista kyvyistä leviää aivan muuta kautta ja muunlaisin kriteerein.

Pelissä pärjää keskitien kulkija, joka ei ärsytä ratkaisuillaan tuomareita.

Parhaimmillaan kilpailut ovat pilke silmässä sujuvia katselmuksia, jossa bongataan nuoret kyvyt, ja he ja koko taiteenlaji saavat kaivattavaa julkisuutta. Kansainvälisillä kilpailuilla voi olla merkitystä etenkin Aasiasta tuleville kyvyille ensi huomion herättäjinä, mutta pitkälle tällä meriitillä ei pötkitä. Uralla menestyäkseen on oltava omaa sanottavaa. Pitää laittaa likoon koko luova persoonansa, kuten esimerkiksi entinen Sibelius-voittaja Pekka Kuusisto taatusti tekee. Miten olisi käynyt, jos hän olisi soittanut kilpailussa yhtä omaperäisesti kuin nykyään?

En ole ehdottamassa musiikkikilpailuista luopumista, sillä niillä on paikkansa. Voisi silti miettiä sitä, miten kilpailujen luonne saataisiin vastaamaan paremmin taidemusiikin ja sen kuuntelemisen muuttunutta todellisuutta. Yhtenäisten arvojen ja kriteerien aika alkaa olla ohi, ja kenttä on hajonnut rikkaaksi tyylien kudelmaksi. Vanhan musiikin liike, improvisaation paluu, uuden musiikin loputtomiksi avartuneet vaihtoehdot, kulttuurien rajojen rytkyminen jne. – muusikkojen on löydettävä tässä mahdollisuuksien tulvassa paikkansa ja tuotava spesialiteettejaan esiin. Pelkkä mainstream-osaaminen ei riitä.

Musiikkikilpailuissa taas tuntuu silti siltä, kun yritettäisiin pitää pystyssä vanhaa maailmaa, jossa tärkeintä on klassisromanttisen musiikin virtaviivainen soitto. Ketä sellainen enää kiinnostaa? Arvojen ja osaamisten moninaisuutta, avarampaa tyylitajua ja persoonallista panosta pitäisi tuoda esiin, mutta se vaatisi muutoksia sekä kilpailuohjelmiin että arviointikriteereihin. Menettäisikö kilpailu uskottavuutensa ja mediahuomionsa, jos yksiselitteisistä paremmuusjärjestyksistä luovuttaisiin? Näitä kysymyksiä sopii pohtia.

Voit kommentoida kirjoitusta

Muita pääkirjoituksia