OLEN USEIN VALITELLUT resitaaliperinteen rappiota tässä laitoskulttuurille pyhitetyssä maassa, mutta joskus sekin ala osoittaa piristymisen merkkejä. Lokakuussa samalla viikolla liedlaulajien eliittiin kuuluva Ian Bostridge antoi Suomen-debyyttinsä Turussa, ja korealainen tähtipianisti Seong-Jin Cho soitti loistavan resitaalin täydelle Musiikkitalolle. Marraskuussa soivat niin PianoEspoo kuin Helsingin uusi liedfestivaali Laulun valo. Eikä sovi unohtaa Klassinen Hietsu -konserttisarjaa ja muita muusikoiden energialla ja talousriskillä toteutettuja tapahtumia, jotka paikkaavat aukkoa tarjonnassa. Tarvitaan silti myös kansainvälisiä tuulia, muutenkin kuin kesäfestivaaleilla. Pääkaupungissa ei ole kuultu huipputason ulkomaisia jousikvartetteja sen jälkeen, kun Uusi Helsinki -kvartetin organisoima konserttisarja loppui. Helsingin juhlaviikkoja asia ei tunnu juurikaan kiinnostavan, ja aiemmin aktiivinen Sellosali on miltei hylännyt koko klassisen genren. Se on suuri vahinko.
Sibelius-Akatemian R-talon salista tulkoon resitaalin keskus.
KULTTUURI- JA KONSERTTITALOJEN joukossa on vain ani harvoja, joilla on omaa aktiivista tuotantoa. Ykkönen tässä on Tampere-talo, jonka toivoisi ottavan myös enemmän resitaaleja ohjelmaansa. Hyvä merkki on, että se on ottanut tuottamisvastuulleen Tampere Chamber Music festivalin. Kangasala-talo puolestaan todistaa, että pienemmissäkin kunnissa voi olla tasokasta tarjontaa. Vapaan kentän resurssit ovat pienet, joten suurempaa nostetta resitaalikulttuuri tuskin saa ilman laitosten tukea. Seong-Jin Chon konsertin järjesti RSO osana perjantaisarjaansa ja Magnus Lindberg -tapahtumaa. Voisivatko orkesterit avata vastaavaan tapaan kausilippusarjojaan myös solistivieraille ja järjestää minifestivaaleja? Tämä ei olisi suuri rasite niiden budjeteille, mutta se toisi monipuolisuutta tarjontaan. Omaan napaan tuijottaminen on suomalaisen kulttuurikentän synti. Voisi enemmän katsoa kokonaisuutta, sillä julkisesta pussista ylivoimainen osa rahoista joka tapauksessa tulee.
MUSIIKIN OPPILAITOKSET järjestävät konsertteja, mutta yleensä ne ovat omien oppilaiden ja opettajien esiintymisiä. Eikö taiteilijavieraiden näyttöjä voisi lukea myös pedagogiseksi toiminnaksi? Katse kääntyy etenkin Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan, joka tänä syksynä saa jälleen käyttöönsä R-talon akustisesti hyvän ja sopivan kokoisen konserttisalin. Sitä on ollut ikävä, sillä Musiikkitalon kellarin harmaat kopperot ovat jääneet akatemian sisäisiksi pelikentiksi. Suuri sali taas on ulkopuolisille järjestäjille liian kallis. Sibelius-Akatemian tulisi tehdä R-talon salista resitaalin keskus, yhteistyössä muiden tahojen kanssa. Sinne tulisi saada taiteellisin kriteerein suunniteltu alan sarja, jossa olisi myös tähtivieraita. On väärä tapa kiertää asia sillä, että konserttien järjestäminen ei olisi osa yliopiston toimintaa. Kyllä se on, sillä kansainvälinen vuorovaikutus ja vaikutteiden saaminen on osa sitä hedelmällistä maaperää, josta kasvaa taiteilijoita. Sibelius-Akatemia on muutenkin satsannut kansainvälisiin projekteihin ja saanut niihin Erkon säätiöltä 690 000 euron apurahan. Sen hedelmiä on lupa odottaa myös konserttitarjonnasta.
