Voi ei, tässäkö sitä taas ollaan. Kulttuuriala tuntuu Suomessa palaavan aina säännöllisin väliajoin lähtöpisteeseen, eli poliittisen tahdon ja ymmärryksen puutteeseen. Kevään aikana ainakin on keskusteltu, ja pandemia-ajan hylkiö on saanut mediassa paljon myötätuntoa. Kulttuurin kokema epäoikeudenmukaisuus on purkautunut yli sisäpiirien jurputuksen, ja kulttuuriministerin eroakin on vaadittu kiivaammin kuin muista aikoihin tapahtuneen. Kun Annika Saarikko taisteli ensin 70 miljoonan tuet turvetuottajille ja heti perään kuin muina naisina ilmoitti 17,5 + 23 miljoonan euron leikkauksista kulttuurille, totta kai siitä äläkkä nousi. Täytyi nousta.
Vaikka asiaa miten selittelisi, ensivaikutelma pysyy: Saarikko on uhrannut oman hallinnonalansa likaiselle poliittiselle pelaamiselle ja toiminut psykologisesti taitamattomasti tilanteessa, jossa koko kulttuurialalla haavat vuotavat avoimina koronatuhoista. Hallitus kuitenkin kokonaisuutena kantaa vastuun poliittisista kompromisseistaan. Tämän kuun kuntavaaleissa kansalaisilla – myös sadoillatuhansilla kulttuurin parissa työskentelevillä – on tilaisuus lausua mielipiteensä tapahtuneesta, vaikka asiat eivät suoraan kuntia koskekaan.
Jos nyt kuitenkin katsotaan asiaa vähän viileämmin, tehtyjen leikkausten syy – Veikkauksen tilitysten tyrehtyminen – on ollut tiedossa jo kauan, eikä sillä ole tekemistä turpeen kanssa. Fakta on myös, että hallituksen viimeisin, pandemiasta toipumiseen tarkoitettu tukipaketti tuo kulttuurille 127,36 miljoonaa euroa. Se ei ole aivan vähäinen summa. Tosin kakun jakaminen ei tunnu vieläkään onnistuvan oikeudenmukaisesti, sillä puolet summasta menee Taiken normaalin apurahapotin kasvattamiseen eikä korvamerkittynä koronasta kärsineiden auttamiseen.
Sopii kysyä, miksi kulttuuriala on vuosien ajan hiljaisesti hyväksynyt sen, että heidän avustuksensa tulevat veikkausvoittovaroista eli myös yhteiskunnan vähäosaisiin kuuluvilta peliriippuvaisilta. Liian pitkään on vain uskottu, että asia jotenkin ratkeaa. Ehkä se ratkeaakin, jos asiaa tutkineen Erkki Liikasen johtaman ryhmän esitys toteutuu, ja kulttuurin tuet siirretään täysin kompensaatioin varsinaisen budjetin puolelle. Riittääkö siihen poliittista tahtoa ja rahaa? Ankaria vuosia on luvassa, se on selvä, ja vielä pahaan aikaan, kun alan elpymisen historiallisesta lamaannuksesta pitäisi alkaa.
Raha-asiat eivät ole ainoita, joissa kulttuuri on kokenut tulleensa poliitikkojen pettämäksi. Ala on ensimmäinen, joka laitetaan pandemiassa kiinni, ja viimeinen, joka avataan. Rajoitustoimien epäreiluus on ärsyttänyt sitä enemmän, mitä kauemmin ammatin harjoittamisen kielto alalla on jatkunut. Kevään aikana keskustelu on kuumentunut ja laajentunut niin, että sillä ei voi olla olematta enää poliittista merkitystä. Monesti on kerrattu, miten Helsingin Casino saa ottaa 300 ihmistä ja viereinen Kansallisteatteri kuusi ja miten jääkiekkojoukkueen Suomen mestaruutta juhlii Raumalla monituhatpäinen yleisö samaan aikaan, kun Savonlinnan oopperajuhlat ja muut tapahtumat ilmoittavat perumisistaan rajoitusten vuoksi. Tämä ei vain mahdu enää oikeustajuun – turha perustella lakiteknisellä byrokratialla. Hallituksen on korjattava lakeja, jos se siitä on kiinni.
Tätä lehteä tehtäessä ja kesätapahtumien koko ajan muuttuvia ja epävarmoja tietoja kootessa saattoi vakuuttua kuitenkin yhdestä asiasta: intoa ja taistelutahtoa festivaalikentällä riittää. Kun suuret yleisötapahtumat ovat jo poissa pelistä, annetaan edes niille pienemmille mahdollisuus. Niillä on kyky ja halu pitää turvallisuudesta kiinni, eikä niissä korona leviä sitäkään vähää kuin puistoissa, mökeillä ja kaikkialla, missä suvesta nautitaan. Hyvää kesää – Rondo ilmestyy taas toivoa täynnä olevan syyskauden merkeissä elokuun lopussa.